Jani Kaaro | Itsemurhan tiellä

Itsemurhan tiellä

Miten ajatus kehittyy ja miten siitä pääsisi eroon?

Jani Kaaro

1/20/2019

Lukijoiden tuella

Tämä tapahtui joskus 1970-luvulla San Franciscossa. Mies käveli Golden Gate -sillalle ja hyppäsi alas. Kyseessä oli itsemurha. Pari päivää tämän jälkeen uhrin psykiatri ja kuolemansyyntutkija kävivät miehen asunnossa kaupungin köyhällä asuinalueella. Sieltä löytyi viesti. ”Aion kävellä sillalle. Jos yksikin ihminen matkalla hymyilee minulle, en hyppää.”

Minulle tämä tarina kertoo siitä, että ihminen on viimeiseen asti taivuteltavissa pois itsemurha-ajatuksista. Niin kauan kun itsemurha on vain ajatus, voimme auttaa itsemurhakandidaattiamme peruuttamaan siitä pois. Mutta miten se tehdään? Mitkä ovat oikeat sanat? Uskallanko sanoa mitään jos vaikkapa pahennan asiaa?

Jos joutuu silmätysten sen tosiasian kanssa, että on taivuteltava joku toinen pois itsemurha-ajatuksista, sillä ei ole väliä, mitä itse ajattelet itsemurhan oikeutuksesta. Moralistit ajattelevat, että itsemurha on aina väärin ja se on estettävä kaikin mahdollisin keinoin. Liberaalit ajattelevat, että kyseessä on jokaisen oma henkilökohtainen päätös eikä ole kenenkään muun asia päättää asiaa toisen puolesta. Relativistit sanovat, että vastaus riippuu asianhaaroista.

Jos olet koskaan miettinyt itsemurhan oikeutusta, kuulut luultavasti johonkin näistä ryhmistä. Voi olla, että henkilö, jota koetat taivutella takaisin elämään, kuuluu myös johonkin näistä ryhmistä. Voi peräti olla, että hän kuuluu moralisteihin: että hän on ajatellut itsemurhan olevan aina väärin. Sillä ei ole tässä tilanteessa väliä. Nyt ollaan tilanteessa, jossa elämä satuttaa liikaa. Hän kokee tulleensa viimeiselle jyrkänteelle ja että on yksinkertaisesti helpompaa hypätä. Takaisin kääntyminen tuntuu raskaalta ja vaivalloiselta ja hän on syvästi uupunut. (Oletamme, että kyseessä on terve ihminen, jolla olisi elämä edessään.)

Tällaisessa tilanteessa voi auttaa, jos ymmärtää itsemurhan psykologiaa. Itsemurhaan ei yleensä päädytä niin, että ajatus plopsahtaa päähän ja sitten se toteutetaan. Matka ensimmäisistä itsetuhoisista ajatuksista varsinaiseen tekoon on yleensä pitkä ja se tapahtuu tunnettuja psykologisia askelmia pitkin.
Seuraavassa nojaan sosiaalipsykologi Roy Baumeisterin pakoteoriaan. Baumeisterin teorian mukaan itsemurhaa hautova ei niinkään halua kuolla kuin vain päästä psykologista kipua pakoon. Valitettavasti henkilö ei keksi mitään muuta keinoa lopettaa kipua kuin lopettaa elämänsä. Baumeisterin mukaan matka itsemurhaan tapahtuu kuuden askelen kautta. Kullakin askeleella itsemurhakandidaatti voi kääntyä takaisin, mutta jokaisen uuden askelman jälkeen matka takaisin on entistä pidempi.

Ensimmäinen askel: Odotusten pettäminen

Baumeisterin mukaan itsemurhia tehdään eniten siellä, missä asiat ovat keskimääräistä paremmin ja missä ihmiset elävät keskimääräistä parempaa elämää. Itsemurhaluvut ovat esimerkiksi korkeampia kehittyneissä maissa kuin kehitysmaissa; niissä Yhdysvaltain osavaltioissa, joissa elintaso on korkeampi;  maissa, joissa yksilöillä on paljon vapauksia; yleisempiä hyvän kuin ankaran sään alueilla; ja ne ovat alimmillaan perjantaina ja korkeimmillaan maanantaina.

Baumeisterin teoriassa nämä havainnot selittyvät odotusten pettämisellä. Jos elämä on alun alkaen ollut köyhää ja kurjaa, ei ole mitään minne pudota tai pudotus ei ole kovin korkea. Jos elämä sen sijaan on ollut hyvää ja toiveikasta, ja siinä tapahtuu jokin yllättävä elintason aleneminen – työttömyys, konkurssi, maineen menettäminen – putoaminen tekee kipeää. Niinpä köyhyys sinänsä ei ole itsemurhariski, mutta äkillinen suistuminen vakavaraisesta tilanteesta köyhyyteen on. Sinkkuus sinänsä ei ole riski, mutta äkillisesti sinkuksi joutuminen on. Samoin vankilaan tai mielisairaalan joutuessa itsemurhariski on suurin ensimmäisinä kuukausina, mutta alkaa sitten laskea.

Suurin osa ihmisistä luonnollisesti sopeutuu muuttuneeseen elämäntilanteeseen, mutta osa jatkaa portaalle kaksi.

Toinen askel: Itsensä syyttäminen

Mitä tahansa ensimmäisellä askeleella onkaan tapahtunut, toisella askeleella ihminen tulee vakuuttuneeksi siitä, että hän on siihen syyllinen. Kyse ei ole alhaisesta itsetunnosta sinänsä, vaan äkillisestä psykologisesta muutoksesta, jossa ihminen alkaa käytännössä vihata itseään. Tämä itseinho voi muuttua aikaa myöten hyvin syväksi. Ihminen alkaa nähdä itsensä toisten silmin, mutta siten, että muut ihmiset ovat hyviä ja normaaleja ja hän yksin huono ja epäonnistunut. Hän alkaa nähdä itsensä kosmisena virheenä, jonka poistuminen maailmasta tekisi maailmasta yksinkertaisesti paremman paikan. Koska he kokevat itsensä poikkeuksellisen epäonnistuneiksi, he alkavat vetäytyä sosiaalisista suhteista. Jos joku haluaa olla heidän ystävänsä tai rakastajansa, he uskovat sen johtuvan siitä, että he eivät näe hänen todellista minäänsä – joka on juuriaan myöten mätä. Itseinho ja itsensä tuomitseminen on lähes kaikissa kulttuureissa yhdistetty kohonneeseen itsemurhariskiin.

Itseinhon syyt voivat toki olla syvemmällä, esimerkiksi lapsuuden kokemuksissa. Niistä voi päästä eroon opettelemalla arvostamaan itseään esimerkiksi terapiassa. Osa kuitenkin jatkaa matkaa kolmannelle askelmalle.

Kolmas askel: Minä, minä, minä

Kolmannella askelmalla ihminen menettää perspektiivinsä, Kaikki alkaa pyöriä itsen ympärillä, mutta ei positiivisessa valossa.  Kun sanotaan, että itsemurha on itsekäs teko, se on tietyllä tavalla hyvin totta. Itsemurhakandidaatin mieli toimii tässä vaiheessa siten, ettei hän kykene samanlaiseen empatiaan toisia ihmisiä kohtaan kuin normaalitilanteessa. Tämä näkyy myös tutkimuksissa, joissa on verrattu itsemurhan tehneiden jättämiä viestejä koehenkilöiden laatimiin feikkiviestihin. Tekstianalyyseissa itsemurhan tehneiden viesteissä on paljon enemmän sanoja ”minä, minun, minua”, kun taas feikkiviesteissä on enemmän sanoja ”me, te, he”. Samanlaisia tuloksia on saatu analysoimalla itsemurhan tehneiden ihmisten tekoa edeltäviä Twitter-viestejä ja Facebook-postauksia. Tässä vaiheessa itsemurhakandidaatti alkaa vakavasti vieraantua muusta ihmiskunnasta; hän ei koe kuuluvansa siihen. Se tosiasia, että vain noin 30 prosenttia itsemurhan tehneistä jättävät jonkinlaisen viestin, kertonee siitä, miten irrallaan he kokevat olevan muista ihmisistä.

Neljäs askel: Negatiiviset tunteet

Neljäs askel on käytännössä helvetti. Baumeisterin teorian mukaan ihminen haluaa paeta kipua, ja tässä vaiheessa kipu asuu. Itseinho, epänormaaliuden kokemus ja muuttunut perspektiivi realisoituvat syyllisyytenä, häpeänä ja epäonnistumisen kokemuksena. Tunnetilat ovat niin kiduttavia, että kuolema alkaa tuntua paremmalta vaihtoehdolta. Pakoteorian mukaan ihminen ei kuitenkaan etsi sinänsä kuolemaa; hän etsii pakoa omasta tietoisuudestaan. Yksi keino hallita kipua on viiltely tai muu itsensä vahingoittaminen. Viiltelyssä kipu itsessään on pakokeino: se vie ajatukset muualle ja tarjoaa hetken helpotuksen kiduttavista tunteista. Päihteet luonnollisesti tulevat kuvaan viimeistään tässä vaiheessa, jos ovat tullakseen.

Viides askel: Tajunnan kapeutuminen

Askeleet 1-4 ovat paikkoja, joissa moni meistä on käynyt ja tullut takaisin. Itsensä soimaaminen, omien ongelmien kasvaminen suhteettoman suuriksi, ahdistavat tunteet ja kyvyttömyys nähdä tulevaisuutta – kutsumme sitä kriisiksi. Suurin osa meistä selviää kriiseistä takaisin elämään.
Viidennellä askelmalla otetaan kuitenkin vakavampi hyppäys kohti konkreettista tekoa. Tässä vaiheessa tajunta alkaa kapeutua. Mikään ei tunnu miltään eikä merkitse mitään. Abstrakti ajattelu väistyy konkreettisen tieltä.  Aika matelee. Ihminen reagoi enää siihen, mikä tapahtuu tässä ja nyt; menneisyys ja tulevaisuus ovat merkityksettömiä. Tajunnan kapeutuminen selittää sitä, miksi itsemurhaviestit ovat usein hyvin konkreettisia: ”Ruoki koira!”, ”Muista, että eskariin ilmoittautuminen on ensi maanantaina!” Tässä vaiheessa itsemurhaa hautovat voivat kuluttaa aikaa tekemällä listoja tai suorittaa kotitehtäviä tai suunnitella yksityiskohtaisesti omaa loppuaan.
Baumeisterin teorian mukaan tässä vaiheessa ihminen irrottautuu kiduttavista tunteista ja samalla itsestään. Tilalle astuva tunnottomuus ja välinpitämättömyys tarjoavat helpotusta psykologiselta kivulta, mutta eivät tarjoa tilalle mitään elinkelpoista. Ne tarjoavat steriilin ympäristön, jossa on epämukava olla. On kuin olisi lukittu kuumaan ja kuivaan pannuhuoneeseen. Elämä on tyhjää. Käyttäytymisestä tulee mekaanista. Tunteita ei ole.

Kuudes askel: Estojen katoaminen

Kuudennella askeleella siirrytään ajatuksista käytännön toteutukseen. Siinä tärkein apu on edellisessä vaiheessa alkanut tajunnan kapeutuminen. Jos normaalin ihmisen pitäisi päättää, tappaako hän itsensä, hänen mielessään kieppuisi sellaisia kysymyksiä kuin: Miksi tekisin sen? Millaisia vaikutuksia sillä olisi läheisiini? Entä jos se sattuu? Kuudennelle askeleelle tulleessa itsemurhakandidaatissa nämä kysymykset eivät herätä mitään: hänen ajatuksenjuoksunsa on vain konkreettisissa asioissa.  Jos hän on päättänyt hypätä junan tai metron alle, hän alkaa hengailla junalaitureilla. Jos hän aikoo hypätä kerrostalon katolta, hän alkaa etsiä sopivaa taloa. Jos hän aikoo hirttää itsensä, hän kokeilee miltä naru tai vyö tuntuu kaulassa, ja miten lujaksi hän uskaltaa sen kiristää.
Tämän vaiheen lopussa itsemurhakandidaatti voi olla positiivinen ja iloinen, mikä voi hämätä läheisiä ja hoitohenkilökuntaakin. Kun päätös asiasta on tehty, mieli on keveä ja ahdistus helpottaa.
Tältäkin askelmalta useimmat onneksi löytävät tien takaisin.

Baumanin malli ei tietenkään selitä kaikkia itsemurhia, mutta ne, joita asia koskettaa, voivat löytää siitä itsensä vaihtelevassa määrin. Askelmien ideana ei ole, että portaita kiivetään johdonmukaisesti ylöspäin kohti viimeistä askelmaa, vaan pikemminkin itsemurhaa hautova sahaa portaita ylös ja alas, ja kantaa kunkin askelman tunnetiloja mukanaan. Malli auttaa ymmärtämään, millä tavalla itsemurhaa hautova joutuu oman mielensä valtaan, oman mielensä kepposten uhriksi. Jos itsemurhakandidaatit vain voisivat astua itsensä ulkopuolelle, ja katsoa itseään ulkopuolisin silmin, he näkisivät, miten he ovat mielensä sairauden kuljetettavana – ja voisivat samalla nähdä tilaisuuden astua kyydistä pois. Mutta jos he eivät itse osaa astua itsensä ulkopuolelle, he tarvitsevat jonkun toisen, joka katsoo heitä ulkopuolelta.

Mitä siis voisi sanoa itsemurhakandidaatille, joka kulkee näitä portaita? Itsemurhan ehkäisyyn tarkoittavilta organisaatioilta löytyy monia hyviä neuvoja, mutta mietin seuraavassa, mitä minun itseni pitäisi kuulla, jos olisin tässä tilanteessa. Minuun ei voisi vedota rationaalisella ajattelulla, koska olisin sen tuolla puolen. Jos suutut tai syyllistät minua, se vain vahvistaisi haluani lähteä. Osaisinko ottaa vastaan empatiaa, jos ajattelisin, etten ole sen arvoinen?

Ehkä ensimmäinen asia, jonka haluaisin kuulla on se, että aiot olla kanssani. Aiot roikkua minussa kuin takiainen, etten tekisi mitään tyhmää. Itsemurhaa hautovan ei ole hyvä olla yksin. Ihmiset pelkäävät kummituksiakin yksin, eivät seurassa.

Jos inhoaisin itseäni, haluaisin kuulla sinun sanovan, että se on vain ajatus ja se asuu vain minun päässäni. Sanoisit ymmärtäväsi, että tällä hetkellä et saa minua vakuuttuneeksi siitä, että tuolle itseinholle ei ole perusteita, mutta aika todistaa sinun olevan oikeassa ja minun väärässä.

Kolmas asia, minkä haluaisin kuulla sinun sanovan on: Älä tee sitä tänään! Ja sama jokaisena uutena päivänä. Sanoisit:  Haluat pois siksi, koska asiat ovat nyt niin kuin ne ovat ja se aiheuttaa tuskaa. Mutta jos odotat, saat huomata, että asiat muuttuvat ja samalla sinunkin tilanteesi muuttuu. Maailma on sellainen, että asiat eivät voi olla muuttumatta. Olet vielä kiitollinen, ettet lähtenyt pois.

Neljäs asia, mikä päähäni pitäisi takoa, on tämä: Haluat pois, koska psykologinen kipu on sinulle tällä hetkellä liikaa. Mutta psykogisesta kivusta pääsee eroon muutenkin kuin poistumalla maailmasta kokonaan.

Näillä minä ehkä pärjäisin. On kuitenkin myönnettävä, etten ole koskaan kiivennyt rappusia viidennelle askelmalle asti, joten en tiedä mitä näin syvässä apatiassa vaaditaan. 

Kaikki ihmiset luonnollisesti päätyvät tai ovat päätymättä näille portaille omista lähtökohdistaan. Toiset opetetaan jo lapsena rakastamaan ja arvostamaan itseään niin väkevästi, etteivät he kurjimmalla hetkelläänkään ajattele itsensä tappamista. Kaikki eivät kuitenkaan ole näin onnekkaita ja heihin tämä ajatus vetoaa toisella tavalla. Siksi on hyvä idea ottaa selvää, millainen särö pinnan alla kipuilee ja tekee tämän ajatuksen houkuttelevaksi.

Lähde: Bering, Jesse: A Very Human Ending, 2018.

Oletko jo tilaaja? Kirjaudu sisään

Lue juttu loppuun

Valitse itse ohitatko maksumuurin vai tuetko toimittajan työtä

Hyväksyn tietosuojaselosteen ja käyttöehdot

Pääset heti lukemaan jutun loppuun
Saat oivaltavat tiedekolumnit sähköpostiisi ennen muita
Päätät tilausmaksusi itse, alk. vain 3,90 € / kk
Mahdollistat tiedekolumnien jatkumisen
Tuet Jani Kaaron journalistista työtä

Pääset heti lukemaan jutun loppuun
Et saa tiedekolumneja sähköpostiisi ennen muita
Et tue Jani Kaaron journalistista työtä
Et mahdollista tiedekolumnien jatkumista
Ohitat maksumuurin ja kirjaudut sisään ilmaiskäyttäjänä

Lukijoiden tuella

"Pidätkö lukemastasi? Tiedekolumnini Rapportissa ovat mahdollisia vain teidän maksavien lukijoiden ansiosta, koska kirjoitan elääkseni.

Kiitos sinulle!"

Jani Kaaro