Tassutehdas
Suvi Auvinen
15.8.2017
Utelias kuono pistää esiin mökin oviaukosta. Kuonoa seuraavat valppaat korvat, tummat nappisilmät ja pian lähestyviä askeleita vastaan tepsuttavat äänettömät tassut. “Se on koira”, on ensimmäinen ajatukseni, ennen kuin huomioni kiinnittyy tassuihin tarkemmin. Ruohikon läpi lähestyvät tassut ovat nilkoista vääntyneet.
Toisaalla samojen tassujen alla ei ollut ruohikko vaan häkin verkkopohja. Vaikka nyt innokkaasti ilmaa nuuhkiva eläin muistuttaa maallikon silmiin lähinnä koiraa, on kyseessä kettu. Sinikettu Otto asuu eläinsuojelukeskus Tuulispäässä, ja on ensimmäinen kosketukseni itse eläinyksilöihin turkistarhauksen takana. Suomen luonnossa äärimmäisen uhanalainen eläin kokee joka vuosi joukkotuhon Suomen 900:lla sinikettuja kasvattavalla turkistarhalla.
Oikeutta eläimille -järjestö julkaisi tänään tuoreita kuvia suomalaisilta turkistarhoilta. Kuvissa Oton lajitoverit ovat menettäneet kaikki piirteet, joista ne tunnistaa kuoppia kaivaviksi, ympäriinsä touhottaviksi, uteliaiksi koiraeläimiksi. Siniketut on Suomessa jalostettu elinkelvottomiksi: liian suuri nahka aiheuttaa jatkuvia tulehduksia ja kettujen nivelet pettävät painon alla. Häkkien verkkopohjilla kävely auta asiaa ja kettujen nilkat painuvat lysyyn. Juuri näin on käynyt myös entiselle tarhaketulle Otolle.
Vaikka elämme eläinten käyttöä normalisoivassa yhteiskunnassa, on erityisesti turkistarhaus vastatuulessa. Lemmikkikoiriamme muistuttavien kettujen tarhausta on vaikea perustella mitenkään: emme tarvitse eläimiä vaatteiksemme eikä turkistarhaus ole ekologisesti kestävällä pohjalla. Useat maat ovat kieltäneet turkistarhauksen kokonaan tai osittain, mutta Suomi ei vielä kuulu näihin sivistysvaltioihin.
Ehkä vaikeinta on kuitenkin kuvien paljastama eläinten esineellistämiseen tarvittavan logiikan ymmärtäminen. Vaikka sama logiikka leikkaa läpi kaiken eläintuotannon, tulee se uusimmissa kettukuvissa esiin brutaalilla tavalla. Eläimen elämällä ei ole enää tuottajalle minkäänlaista itseisarvoa. Ajattelevista, tuntevista yksilöistä on tehty väline voiton maksimoinnille. Eläinyksilön tarpeet, halut ja oikeus mielekkääseen ja arvokkaaseen elämään on sivuutettu tässä kuviossa täysin. Jalostettu tarhakettu ei enää muistuta mitään tuntemaamme elollista olentoa. Lähes liikuntakyvyttömän, sairaan yksilön tarkoitus on toimia elävänä moottorina, joka kasvattaa mahdollisimman suuren nahan. Mitä suurempi nahka, sitä enemmän tuottaja saa eläimestä rahaa.
Miten on mahdollista, että muita eläimiä saa kohdella näin? Ei se olekaan. Eläinsuojelulaki yksiselitteisesti kieltää sellaisen eläinjalostuksen, josta voi olla merkittävää haittaa eläimen terveydelle tai hyvinvoinnille. Silti vuonna 2016 turkistarhoille tehdyissä tarkastuksissa havaittiin eläinsuojelurikkomuksia 66 %:lla tarkastetuista tarhoista. Millä muulla elinkeinoelämän osa-alueella olisi mahdollista jatkaa selkeästi lakia rikkovia käytäntöjä vuodesta toiseen suurimmalla osalla koko alasta? Tuskin millään, mutta eläinten kohdalla on helppo tehdä poikkeus: ne eivät voi itse valittaa. Kuvat turkistarhoilta kertovat paljon eläinteollisuudesta, mutta enemmän ne kertovat meistä ihmisistä.
Otto juoksee minua kohti ja pysähtyy parin metrin päähän. Istun ruohikolle ja ojennan käteni. Otto nappaa ruokapalan kämmeneltäni ja rouskuttaa sen kuonoonsa, hakee uuden herkun ja hyppelee sitten retuuttamaan pehmoeläintä. “Se on koira”, ajattelen edelleen, vaikka tiedän Oton lajin. Vääntyneet tassut eivät Oton riehakasta menoa näytä haittaavan, mutta vieressä katsova ihminen ei voi olla ajattelematta, että tulevat sukupolvet tulevat kysymään, millä oikeudella kuvittelimme voivamme kohdella eläimiä näin. Meidän tehtävämme tulisi olla suojella uhanalaisia eläimiä, ei jalostaa näitä elinkelvottomiksi koneiksi, joilla tuottaa voittoa turkistarhaajille.
Suvi Auvinen
15.8.2017
