Joitakin viikkoja sitten somessa vastaan tuli meemi, jossa luki suomennettuna jotakuinkin “olen 33-vuotias ja silti syyskuun ensimmäinen viikko on enemmän vuoden alku kuin tammikuun ensimmäinen – uusi penaali, uusi minä”.
Kuten usein meemien kohdalla, nauratti, sillä tunnistin itseni.
Olin juuri hankkinut uuden alustan palapelien kokoamiseen, parsinneulan ja -sienen, lankaa sekä ilmoittautunut kuntosalin ohjattuun pienryhmään. Työväenopiston ohjelmaakin olin ehtinyt selailla sillä silmällä, mutta ilmoittautuminen meni ohi. Ehkä hyvä niin, ettei tarvinnut menettää hermoja kun en olisi kuitenkaan mahtunut keramiikkakurssille, jonne nykyään kaikki muutkin keski-ikäiset halajavat.
Ruumiiseeni on iskostunut käsitys, että tähän aikaan vuodesta on uuden aika. Jostain syvältä kumpuaa ajatus, että nyt alan uudeksi ihmiseksi. Tähän liittyy tietenkin myös uskomus, että materian hankkiminen auttaa kovasti uudessa ihmisyydessä.
Usein siinä vaan käy niin, että ne hankinnat jäävät vähälle käytölle ja ihminen säilyy samana. Tänä syksynä sentään olen jo parsinut elämäni ensimmäiset villasukat ja koonnut puolikkaan palapelin. Salitreenissäkin olen käynyt joka viikko aloittamisen jälkeen.
