Tämä kirja on varoitus – Murhaajien motiiveista löytyy piirteitä, jotka kaikkien olisi hyvä tunnistaa
Millainen äiti tappaa lapsensa? Psykopaatti tietysti.
Sellainen kuin Michelle Knotek, joka kidutti ja murhasi ystäviään ja perheenjäseniään parin vuosikymmenen mittaan Yhdysvalloissa, Washingtonin osavaltiossa. Hänestä kertoo Gregg Olsenin kirjoittama true crime -kirja Äitimme oli sarjamurhaaja (alkukielellä If You Tell), joka ilmestyi suomeksi tänä keväänä.
Michelle "Shelly” Knotek ja puoliso David "Dave” Knotek ovat yhdessä vastuussa ainakin kolmen ihmisen kuolemasta. Kaksi uhreista oli Shellyn ystäviä, jotka hän houkutteli kotiinsa "toipumaan”, kun heillä oli vaikea elämäntilanne meneillään.
Kolmas uhri oli ottopoika Shane, josta omat vanhemmat – Shellyn veli ja tämän kumppani – eivät pystyneet huolehtimaan. Shane kasvoi Shellyn kolmen tyttären veljenä, kunnes katosi mystisesti.
Olsenin kirja antaa ymmärtää, että Knotekit aiheuttivat myös lähellään asuneen iäkkään veteraanin kuoleman.
Knotek kiusasi ja kuritti kaikkia lapsiaan sadistiseen tyyliin. Erityisen julmaa kohtelua koki esikoinen Nikki. Keskimmäinen, Sami, oli äidin suosikki, mutta ei hänkään välttynyt riisuttamiselta, jääkylmiltä pihasuihkuilta, ulos telkeämiseltä ja vessakäyntien rajoittamiselta. Siskot toivoivat perheen pienimmän, Torin, pääsevän vähemmällä.
Niin ei käynyt.
Kirjan mukaan Shelly tunsi empatiaa harvoin jos koskaan. Hän mitä ilmeisimmin nautti rankaisemisesta ja vallankäytöstä, siskokset kertoivat Olsenille. Äitimme oli sarjamurhaaja tuo mieleen suomalaisen kahdeksanvuotiaan Vilja Eerikan, jonka isä ja äitipuoli kiduttivat hengiltä, ja Tara Westoverin Opintiellä-teoksen, jossa kirjailija kuvaa uskonnollisessa, väkivaltaisessa perheessä kasvamista ja siitä irtautumista.
Tapauksia yhdistää se, että hirvittävää väkivaltaa ja alistamista kokeneet lapset eivät uskaltaneet kertoa kokemuksistaan aikuisille. He suojelivat vanhempiaan, kaikesta huolimatta.
Siksi heidän suojelemisensa on viranomaisille haaste.
Kaikki vakavan perheväkivallan tekijät eivät ole psykopaatteja. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos THL on Minna Piispan johdolla selvittänyt suomalaisia perhesurmia ja muita oman lapsen surmia vuosilta 2003–2012.
Sukupuoliroolit näkyvät tuloksissa. Siinä missä isät tappoivat "kunnian” vuoksi erotilanteissa, äideillä taustalla saattoi olla vääristynyt ajatus lasten suojelemisesta epätoivoisessa tilanteessa.
Selvityksessä puhutaan altruistisista motiiveista. Äärimmäisen stressaavaan elämäntilanteeseen päätyneet äidit eivät keksineet muuta ratkaisua kuin lapsen vieminen mukanaan kuolemaan. He kokivat, että niin olisi lapsellekin parasta.
Tv-persoona Nina Mikkonen on kertonut Yle Perjantai -ohjelmassa ja Helsingin Sanomien haastattelussa, että mietti vuosia sitten itsensä, erityislastensa ja halvaantuneen puolisonsa tappamista. Hän oli ahdistunut, velkaantunut ja yksinäinen. Synkimpänä hetkenä mieleen tuli lopullinen ratkaisu, jolla tuska päättyisi. Hän koki, että lapsia ei voisi jättää yksin ilman vanhempiaan.
"Kuka heitä rakastaisi, minne he joutuisivat, kuka heistä pitäisi huolta?" Mikkonen kuvaili ajatuksiaan HS:ssa.
Tekijän motiivilla on merkitystä, kun pohditaan, miten perheväkivaltaan voitaisiin puuttua ajoissa ja lasten surmia estää. Olsenin kirja päättyy oikeuspsykologian professorin Katherine Ramslandin puheenvuoroon. Ramsland määrittelee Shelly Knotekin kaltaiset murhaajat "saalistajiksi”. Psychology Today -lehdessä Ramsland luonnehtii Knotekia "psykopaattiseksi saalistajaksi”.
Olsenin kirjan kuvaus ja mediatiedot Knotekista kieltämättä täsmäävät psykopatiaan, vaikka virallista diagnoosia hän ei ilmeisesti ole saanut. Duodecim-aikakauskirjan artikkelissa luetellaan psykopatian ominaispiirteiksi mahtipontisuus, lipevyys, krooninen valehtelu, tunne-elämän pinnallisuus ja impulsiivisuus. Shelly Knotekissa nämä kaikki yhdistyvät.
Lastenpsykiatri Jari Sinkkosen kokoamassa Psykopatian monet kasvot -kirjassa todetaan, että olosuhteilla on suuri vaikutus siihen, miten psykopaattiset piirteet kehittyvät. Aikuisten psykopatiaa ei tutkimusten mukaan pystytä juurikaan hoitamaan, mutta jos tunnekylmiä piirteitä havaitaan esimerkiksi päiväkoti-ikäisellä, puuttumisesta on hyötyä.
Siskot toivoivat perheen pienimmän, Torin, pääsevän vähemmällä. Niin ei käynyt.
Nykytutkimuksen valossa positiivinen, lämmin ja lasta huomioiva kasvatustyyli voi auttaa, kun hoidetaan käytöshäiriöisiä lapsia, joilla on tunnekylmiä piirteitä. Tällaiset lapset tarvitsevat myönteistä huomiota ja palkitsemista. Heitä voidaan tukea tunteiden ymmärtämisessä ja sosiaalisten taitojen oppimisessa.
Tunnekylmien piirteiden varhainen havaitseminen on tehokkaan avun edellytys. Parhaassa tapauksessa siten voidaan estää tulevaisuudessa tapahtuvat henkirikokset.
Äitimme oli sarjamurhaaja -teoksen mukaan Shelly Knotekin käytös oli hyvin poikkeavaa jo lapsuudessa. Knotekin äitipuoli on kertonut kirjailijalle, miten pienellä Shellyllä oli esimerkiksi tapana täyttää perheenjäsentensä kengät lasinsiruilla.
Vaikka äitipuoli Lara kuvataan kirjassa hyväntahtoiseksi ja kärsivälliseksi kasvattajaksi, Shellyn lähtökohdat olivat vaikeat. Hänen oma äitinsä murhattiin, kun hän oli vasta lapsi. Hän oli kasvanut rikollisten ja päihdeongelmaisten keskellä, vailla turvallisia aikuisia.
Knotekin isä otti hänet huomaansa vastentahtoisesti, eikä isällä ja tämän uudella puolisolla ollut työkaluja lapsen häiriökäyttäytymisen käsittelyyn.
Tälle kaikelle annetaan Olsenin kirjassa vähänlaisesti painoarvoa. Knotek näytetään juonittelevana hirviönä, joka pilasi niin lapsuudenperheensä, kolmen aviomiehensä kuin omien lastensa elämän. Demonisoinnista ei kuitenkaan liene apua, jos psykopaattien tekemiä rikoksia halutaan ennaltaehkäistä.
Tämä juttu on Aiherahoitettu artikkeli. Jutun tilaaja on Into Kustannus.
Rapportin Aiherahoitetussa artikkelissa tilaaja tuo toimittajan haluamansa aiheen äärelle. Toimittaja kirjoittaa jutun itsenäisesti.