Kolme hienoa kirjaa, joita yhdistää yhdysvaltalainen yliopistomaailma
Noora Vaarala
6/30/2017
Kesä, lukuvuodenajoista parhain! Tai ainakin kliseisin!
Viritä riippumatto pihapuiden väliin, raahaa petauspatja parvekkeelle tai levitä viltti lähipuiston nurmelle. (Yritin ottaa erilaiset sijainnit huomioon, mutta mikäli et pysty toteuttamaan yhtäkään vaihtoehdoista, niin mitäpä jos keksisit sopivamman ratkaisun ihan itse etkä yrittäisi kaataa kaikkia ongelmiasi kirjakriitikon niskaan. Mekin olemme vain ihmisiä.)
Käy ostamassa jotain hyvää ja kesäistä, esimerkiksi tuoreita ruotsalaisia mansikoita, suomalaisethan eivät tietenkään ole vielä sesongissa, i säsong, ja ovat siksi kalliita.
Hanki jokin seuraavista kirjoista: Sinun lapsesi eivät ole sinun, Tummien perhosten koti, Vegetaristi. Kaikkia kolmea saa kevyinä pehmeäkantisina versioina esimerkiksi Antikvaarista, tarkistin juuri, ja todennäköisesti lähikirjastostasikin.
Ota valitsemasi kirja ja mansikat ja mene lukupaikallesi ja asettaudu siihen ja hengitä syvään ja katso ja näe: kaikki on ihan hyvin.
Hah! Nyt menit lankaan. Kun aloitat lukemisen, huomaat, että kaikki onkin erittäin, erittäin huonosti. Lapsia kohdellaan kaltoin ja hylätään. Tolkun aikuiset katsovat puolustuskyvyttömien tuskaa sormiensa läpi. Hyvyys on pahuuden pohjattomassa järvessä uiskenteleva hopeakylkinen kala, joka vilahtaa mustan veden pinnassa niin nopeasti, ettei sen näkemistä tahdo uskoa todeksi.
Maailma on kamala paikka, mutta nyt sinulla on sellaiset olosuhteet, että voit kohdata sen. Älä kiemurtele. Ota mansikka.
Lähdetään liikkeelle helpoimmasta.
1. SINUN LAPSESI EIVÄT OLE SINUN: ISÄ KATOAA JA PUOLUE HAJOAA
Nellin kommunistivanhempien suhteessa näkyy vähemmistöläisten ja enemmistöläisten välinen asetelma. Kotona riidellään siitä, pitäisikö lukea Tiedonantajaa vai Kansan Uutisia.
Seitsemännen luokan kevätjuhlassa sain stipendinä lahjakortin paikalliseen kirjakauppaan. Kaupan valikoima oli laajuudeltaan maltillinen, mutta käytin sen selaamiseen silti useamman tunnin. Lopulta valitsin Laura Honkasalon Siskoni, enkelinluinen tyttö -nuortenromaanin. Se oli ihana, kannustava kirja. Päähenkilö Iisa oli erinomainen samastumisen ja ihailun kohde: lukion ensimmäistä luokkaa käyvä musanörtti, joka värjää hiuksensa vaaleanpunaisiksi, seurustelee ihanan Iljan kanssa ja yrittää hoitaa syömishäiriöön sairastunutta sisartaan. Vähän vanhempi, varmempi ja valmiimpi kuin 13-vuotias minä.
Kirjastosta löysin kaksi uutta aarretta. Honkasalon aiempi nuortenromaani, Metsästä tuli syöjätär (2000), oli vaikuttava kuvaus avioerosta lapsen silmin. Honkasalon ensimmäinen aikuistenromaani, Sinun lapsesi eivät ole sinun (2001), oli niin ikään vaikuttava kuvaus avioerosta lapsen silmin. (Juu, Honkasalolla on kaava.) Molemmissa on läsnä myös aikuistuneen päähenkilön näkökulma.
Sinun lapsesi eivät ole sinun on hieno todiste siitä, miten Honkasalo osaa hyppiä aikakausien ja kertojanäänien välillä ja luoda uskottavia miljöitä. Sellaisia, joihin tekee mieli jäädä asumaan. SLEOS:ssä päämiljöönä ovat 1970-luvun Helsingin kommunistipiirit. Honkasalo kuvaa niitä lämpimän nostalgisesti – ja riittävän kriittisesti, onneksi. Päähenkilö Nelli pitää aikuisenakin kiinni ehdottomuudesta, jonka äiti on hänelle antanut. Isä taas luopuu sekä perheestä että politiikasta, kun mahdollisuus siihen tarjoutuu. Hylkääminen tarkoittaa Nellille ikuista epävarmuutta ja yksin jäämisen pelkoa.
Honkasalon teksti ei ole kikkailevaa, ei ylirunollista eikä liian lakonista. Se on vetävää ja toteavaa, kuvailevaa vailla rasittavaa rönsyilyä.
Honkasalon myöhemmistä kirjoista erityisesti Perillä kello kuusi (2015) on ansiokas, mutta SLEOS:ää voinee sanoa hänen tähänastisen kirjailijan uransa pääteokseksi. Jos siitä pitää, voi siirtyä muuhun tuotantoon. (Kevyen Tyttökerhon voi jättää viimeiseksi. Tai väliin.)
Laura Honkasalo: Sinun lapsesi eivät ole sinun
396 sivua
Gummerus 2001
2. TUMMIEN PERHOSTEN KOTI: JOUKOSSA JULMUUS TIIVISTYY
Toisin kuin niin usein, Tummien perhosten kodissa pitkätkään dialogipätkät eivät tunnu väkinäisiltä.
Luin Tummien perhosten kodin ensimmäistä kertaa yläasteikäisenä ja järkytyin perusteellisesti. Kirjan alussa on hyytävä, upeasti kirjoitettu kohtaus, jossa äiti kantaa vauvaa ojaa kohti ja pieni isoveli juoksee perään. Jo niiden muutaman sivun vuoksi romaani on lukemisen arvoinen.
On se hieno muutenkin. Ojan luota edetään poikakotiin, Saareen. Siellä hierarkiasta tapellaan juuri niin julmasti kuin voi kuvitella. Kolhittujen poikien ja henkilökunnan lisäksi Saarella asuvat johtajan vaimo ja tyttäret, omituisesti erillään muista, melkein omassa todellisuudessaan.
Leena Lander rakentaa painostavan tunnelman taitavasti. Suljetuissa olosuhteissa ihmissuhteet vääristyvät ja tavalliseksi kutsutun elämän lainalaisuudet katoavat. Salaisuuksia syntyy ja paljastuu. Perhosentoukkia hoidetaan ja tuhotaan. Symboliikkaa on vaikka muille jakaa, ja se on läsnä vaivattomasti, ei alleviivattuna.
Googlailuni perusteella valtaosa kirjablogosfääristä pitää Tummien perhosten kotia "liian masentavana". Se on minusta masentavaa, vaikka kaikki saavat tietysti lukea mitä huvittaa ja hakea taiteelta mitä tarvitsevatkaan. Silti: maailma on tällainen, kirjallisuus saa olla painavaa, 1960-lukulainen poikakotielämä tuskin oli kovin hilpeää, romaani on kaunis.
(Vuonna 2008 julkaistu elokuvaversio ei tee tarinalle täyttä oikeutta, mutta ei filmi huonokaan ole. Ehkä sadepäivänä sitten.)
Leena Lander: Tummien perhosten koti
321 sivua
Kirjayhtymä 1991
3. VEGETARISTI: HILJAISEN VIHAN HEDELMÄT
Vegetaristi voi olla tai olla olematta jotain tai ei mitään seuraavista: feministinen kommentaari naisen oikeudesta omaan ruumiiseensa, Etelä-Korean väkivaltaisen lähihistorian kritiikkiä, absurdi kokeellinen romaani, puheenvuoro eläinten oikeuksien puolesta ja lihateollisuutta vastaan, tarina syömishäiriön kehittymisestä.
Noora Vaarala
6/30/2017