Liikunnan ja urheilun ero on selvä: urheilu pyrkii suorituskyvyn ylittämiseen, liikunta hyvinvoinnin lisäämiseen. Urheilu on ammattilaisten tai sellaiseksi tähtäävien hommaa.
Se on kilpailua ja äärirajoja venyttävää fyysistä toimintaa, jota ei voi pitää terveellisenä. Urheilijoilla on monenlaisia terveysriskejä ja -ongelmia, mutta arkiliikkuja voi hyvin.
Koska liikunta parantaa unta, vähentää tautiriskejä, pitää aivot virkeinä, auttaa keskittymiskykyä, jaksamista ja mielen hyvinvointia, meidän on liikuttava. Tietokoneen ääressä ryhdittömästi istuvat ihmiset lisäävät sosiaali- ja terveyspuolen kuluja, ja siihen ei ole varaa, kun pitää ne kaikki vanhuksetkin hoitaa.
Mutta ohjeet, joita meille liikuntaan annetaan, tulevat urheilusta. Vatsalihasliike ja taivutus on tehtävä oikein, sykettä pitää jatkuvasti tarkkailla, proteiinipatukat ja palautumisjuomat lisäävät suoritusten tehoa. Ja niin ajamme autolla kuntosalille ja otamme hissin, kun se on toisessa kerroksessa.
Arkiliikkuja ei tarvitse urheilijan ohjeita, vaikka vaatii lujaa luonnetta kieltäytyä terveyssormuksen houkutuksista ja lajikohtaisista trikoista kevään muotiväreissä. Liikkuminen ei ole suoritus, se on ihmiselle lajityypillistä, ja siksi osaamme kaikki liikkua.
Vatsalihaksia voi vahvistaa monin tavoin, ja kun tekee liikkeet kehon painolla, ei ole riskiä repiä itseään rikki. Urheilussa tilanne on toinen. Toistoja ja painoja on niin paljon, että vain tekemällä tietyllä tavalla pienenee rasitusvammojen ja repeytymien riski.
