Jani Kaaro | Muovitonta muovia myymässä

Muovitonta muovia myymässä

Muoviviha teki muovittomuudesta myyntisloganin, mutta kestävätkö väitteet faktantarkistusta?

Jani Kaaro

1/30/2020

Lukijoiden tuella

Ympäristöstä piittaava kuluttaja, joka vuodenvaihteessa osti ilotulitteita, saattoi tänä vuonna saada hieman lievitystä huonolle omatunnolleen. Rakettikeiu-nimisen  yrityksen ilotulitteisiin oli nimittäin painettu logo, jossa luki ”maatuva” ja ”100 % mikromuovivapaa”. Mainosteksti kertoi, että rakettien muovikärjet on korvattu suomalaisella puukomposiitilla, joka on tehty selluloosasta ja kasvipohjaisista sideaineista. Kompositiin luvattiin maatuvan luonnossa samassa ajassa kuin vastaava kappale puuta.

Logo näytti tuntemattomalta, joten otin yhteyttä Rakettikeiuun. Kysyin onko logo standardoitu ja jos ei niin mikä on sen historia. Rakettikeiu kertoi, että he ovat itse suunnitelleet logon. Logon ympäristöväitteet taas olivat peräisin puukomposiitin valmistajalta, Sulapac Oy:ltä. Sulapacin mukaan heidän muovia korvaava komposiittinsa hajoaa samassa ajassa kuin koivunlehti ja että se on täysin mikromuovivapaa.

Väitteet ovat mielenkiintoisia, mutta kestävätkö ne lähempää tarkastelua?

Sulapac on Suomen menestyneimpiä start-up yrityksiä. Sen tavoitteena on hillitä maailman muoviongelmaa tuottamalla muovia korvaavia pakkausmateriaaleja. Ensimmäisellä rahoituskierroksella se keräsi miljoonan euron potin. Mukaan lähtivät hollantilainen Ardent Ventures BV, Mika Ihamuotila, Ilkka Herlinin sijoitusrahasto ja Lifeline Ventures.
Ardent Ventures BV:n omistaa Twenten yliopiston materiaalitekniikan professori Dirk Grijpma. Sulapacin toinen perustaja, Suvi Haimi, on Grijpman entinen oppilas. Grijpma istuu myös Sulapacin hallituksessa.
Viime vuoden lopulla Sulapac kertoi keränneensä uudella rahoituskierroksella viisitoista miljoonaa euroa toiminnan kehittämiseen.

Sulapac on myös onnistunut keräämään arvostettuja yhteistyökumppaneita. Kosmetiikkapakkauksissa yhteistyötä on tehty Bernerin ja Lumenen kanssa ja Slush-tapahtumassa matkaan tarttui Chanel. Fazer toi viime jouluna markkinoille konvehtirasioita, jotka oli tehty  Sulapacin materiaalista.
Eniten mediahuomiota on kuitenkin saanut puukomposiitista valmistettu juomapilli. Juomapilli on mielenkiintoinen tuote, sillä muovipilli nousi symboliseen asemaan EU:n muovidirektiivistä nousseessa keskustelussa. EU:n viime vuonna hyväksytty muovidirektiivi kieltää kaikki kertakäyttöiset muovituotteet vuonna 2021. Aika näyttää, miten EU tulee tulkitsemaan Sulapacin pilliä – onko se muovia vai ei?

Sulapacin mediajulkisuudessa toistuukin väite, jonka mukaan heidän tuotteensa ovat muovittomia. Helsingin Sanomat kirjoittaa Sulapacista 18.11.2017: ”Muovittomia rasioita puukomposiitista kehittävä yritys kahmii nyt innovaatiopalkintoja.” Karjalainen raportoi 22.5. 2018: ”Muoviton pakkausinnovaatio ottaa harppauksen eteenpäin.” Ilta-Sanomat 24.10. 2018: ”Sulapacin kosmetiikkapakkaukset ovat täysin biohajoavia ja muovittomia.” Kemia-lehti 14.5. 2019: ”Sulapac palkittiin taas – muoviton muovi valloittaa maailmaa.” Sulapac ei tietenkään ole vastuussa siitä, mitä lehdet kirjoittavat, mutta se on puhunut tuotteidensa muovittomuudesta itsekin. Sulapacin lehdistötiedotteessa 14.2. 2018 todetaan: "Sulapacin kosmetiikkapakkaukset ovat täysin biohajoavia ja muovittomia, sillä suomalaisinnovaatio valmistetaan puusta ja luonnonperäisistä sidosaineista."
Väite muovittomuudesta on herättänyt närää saman alan toimijoissa. Sulapacin tuote on puukomposiittia, ja puukomposiitti on määritelmällisesti puun ja muovin yhdistelmä. Suomessa on kymmeniä yrityksiä, jotka valmistavat erilaisia puukomposiitteja, mutta mikään niistä ei väitä, että niiden tuotteissa ei olisi muovia. Puukomposiittien valmistajilla on oma yhdistys, joka toimii nimenomaisesti Muoviteollisuus ry:n siipien alla.

Sulapac kieltäytyy paljastamasta alihankkijaansa, joka tuottaa heille komposiittimateriaalia, mutta yrityksen jäljittäminen on helppoa. Yritys ilmoittaa toimialakseen muovien valmistuksen. Myös Sulapacin julkisessa patentissa mainitut komposiittiainekset ovat vanhastaan tunnettuja biomuoveja.

Haimilla on tiedotuslinjalle kuitenkin perusteensa. Hänen mukaansa Sulapacin tuotteissa käytetään luontaisia polymeereja, jotka vertautuvat puun selluloosaan tai ihmisen kollageeniin. Esimerkkinä hän mainitsee polyhydroksialkanoaatit (PHA), jotka ovat bakteerien tuottamia polymeereja. PHA kuulostaakin liian hyvältä ollakseen totta: luonnossa valmiiksi esiintyvä polymeeri, joka hajoaa vedeksi ja hiilidioksidiksi. Jos Sulapacin tuotteet ovat sekoitus puuta ja tällaista polymeeria, voiko luonnonmukaisempaa tuotetta ollakaan?

Jos ylläolevasta sai sen kuvan, että Sulapacin tuotteisiin on lisätty tällaista luontaista polymeeria, se ei aivan pidä paikkaansa.  Luontaiset polymeerit eivät ole käyttökelpoisia sellaisinaan, ja ne hajoavat helposti veden, valon, lämmön ja hapen vaikutuksesta. ”Ne eivät myöskään kestä sulatyöstöä, jossa muovimassaa kuumennetaan ja vatkataan”, sanoo Tampereen teknillisen korkeakoulun entinen muovitekniikan professori Esko J. Pääkkönen.

Pääkkösen mukaan polymeerit saadaan kestäviksi modifioimalla polymeeriketjujen rakennetta, ja lisäämällä niihin ainakin stabilointiaineita ja tarvittaessa erilaisia lisäaineita, kuten väriä, UV-suoja-aineita ja liukasteita. Tämän jälkeen tuotteesta tulee määritelmällisesti muovia, ja tätä työstettyä, rakeistettua muovia Sulapac lisää komposiittiinsa, ei polymeeriä luonnollisessa muodossaan. 

Muovin valmistamisessa polymeerien ei ole koskaan tarvinnut olla öljypohjaisia, vaan muoviksi sopivia polymeerejä on tehty maissista, maidosta, sokerista, tärkkelyksestä – ja jopa bakteereita hyväksikäyttäen, kuten PHA:n tapauksessa. Tällöin puhutaan biomuoveista. Suomen ensimmäinen muovinvalmistaja, Sarvis, esimerkiksi teki muovia maidosta. Myös Youtubesta löytyy videoita, joissa tehdään muovia maidosta kotioloissa.

Sulapac on toki tietoinen, että muovien kutsuminen luontaisiksi sidosaineiksi on riskialtista. Talouselämän haastattelussa viime vuonna Haimi myönsi tämän: ”Sideaine on biomuovia, vaikka Haimi ei sanasta pidäkään.” Myös Tampereen yliopiston Unit-lehdessä Haimi myöntää, että biohajoavat sidosaineet ovat nykymääritelmän mukaisesti muovia, ja toteaa, että hän pitää muovin määritelmää ongelmallisena.

Sähköpostihaastattelussa Haimi peräänkuuluttaa muoveille uudenlaista määritelmää: ”Meidän mielestä olisi selkeämpää kun kaikki päämateriaaliryhmät mukaan lukien muovit ja komposiitit jaettaisiin joko mikromuoveja vapauttaviin materiaaleihin tai mikromuovittomiin materiaaleihin.”

Sulapacin tuotteiden mikromuovittomuus onkin toinen väite, joka vaatii lähempää tarkastelua. Se on Sulapacille myös hyvin tärkeä väite: myyntipuheissa tuotteiden ainutlaatuisuus yhdistetään nimenomaisesti mikromuovittomuuteen. Sulapacin verkkosivuilla todetaan, että Sulapac-materiaali on mikromuoviton ja biohajoava vaihtoehto tavanomaisille muoveille. Tuotteiden myös luvataan hajoavan täysin vedeksi ja hiilidioksidiksi, joten luontoon joutuessaan ne eivät vahingoita ekosysteemiä.

Haastattelussa ja verkkosivuillaan Sulapac korostaa, että heidän tuotteissaan ei ole lisättyä mikromuovia. Tämä on varmasti totta, mutta harhaanjohtavaa, sillä maailma on täynnä muovituotteita, joissa ei ole lisättyä mikromuovia, mutta niitä ei silti mainosteta mikromuovittomina. Lisättyä mikromuovia on esimerkiksi hammastahnoissa ja kosmetiikkatuotteissa. Onkin paradoksaalista, että vaikka Sulapacin kosmetiikkapurkit eivät sisältäisikään lisättyä mikromuovia, purkkien sisällä olevat voiteet sitä usein sisältävät.

Asian toinen puoli on mikromuovittomuusväitteen kannalta hankalampi. Kaikki muovi – biohajoavaa tai ei – hajoaa pilkkoutumalla yhä pienemmiksi kappaleiksi. Kysyttäessä Haimi myöntääkin, että Sulapacin tuotteet hajoavat pieniksi hiukkasiksi, mutta Sulapacin määritelmän kannalta on olennaista, mitä näille hiukkasille tapahtuu. Haimin mukaan hiukkaset hajoavat luonnossa 2-5 vuodessa mikrobien syömänä. Sen sijaan monille öljypohjaisille mikromuoveille ei löydy luonnosta syöjää, joten ne hajoavat hyvin hitaasti fysikaalisen kulumisen seurauksena.

Väite on kuitenkin hankalasti todistettavissa. Minkään tuotteen mikromuovittomuudelle ei ole toistaiseksi olemassa standardeja, joten mikromuovittomuutta ei voi sertifioida. Mikromuovia ei ole tarkkaan määritelty koska pienimpiä hiukkasia on vaikea tutkia ja vaikutuksista luonnossa tiedetään vielä vähän. Turvallista hajoamisaikaa pienille hiukkasille ei myöskään tiedetä. Väite mikromuovittomuudesta perustuu siis polymeerin ominaisuuksiin, ei valmiin tuotteen ominaisuuksiin.

Suomen ympäristökeskuksessa biomuovien merihajoamista tutkivan Hermanni Kaartokallion mukaan käytetyn polymeerityypin perusteella ei välttämättä voi vetää johtopäätöksiä tuotteen mikromuovittomuudesta, vaan se pitäisi määritellä tutkimuksin. ”Tuotteen ominaisuudet, kuten tiheys, muoto ja pintarakenne, vaikuttavat siihen, miten tuote ympäristössä pilkkoutuu ja hajoaa. Erikokoiset palaset hajoavat oletettavasti eri nopeuksilla ja sedimentissä hitaammin kuin vedessä”, hän sanoo.

Yleisesti ottaen biomuovien hajoavuuteen vaikuttaa vähemmän se, mistä raaka-aineesta se on tehty kuin se, millä tavalla sitä on käsitelty, kun siitä on tehty muovia. Siksi jotkut öljypohjaiset muovit ovat biohajoavia, mutta jotkut biopohjaiset muovit eivät hajoa lainkaan.

Sulapac ei tietenkään ole myyntipuheidensa kanssa yksin. Italialaisesta Mater-Bi -biomuovista tehtyjä tuotteita – leluja, mikronkestäviä astioita ja kauppakasseja – myydään sataprosenttisen muovittomina. Kotkamillsin polymeeridispersiolla käsitellyt pahvimukit muuttuvat mediassa muovittomiksi, vaikka puolet dispersiosta on öljypohjaista muovia.

Pieni soittokierros Suomen jätehuoltopiireihin osoittaa, että siellä muovittomuusväitteet eivät mene läpi. Heidän mielestään Sulapac-pilleissä ja Mater-Bi-leluissa on muovia, ja näin ollen niitä ei haluta biojätteeseen.

Biomuovit muodostavatkin melkoisen päänvaivan jätehuollolle ja kierrätykselle. Nykytiedon perusteella tavalliset biopohjaiset muovit, kuten bio-polyeteeni, voidaan kierrättää muun muovin mukana, mutta biohajoavia ei – kompostipusseja ja vastaavia ohuita kalvoja lukuunottamatta. Vaikka biohajoavia muoveja valmistavalla yrityksellä olisi kansainvälisen standardointilaitoksen myöntämä sertifikaatti tuotteen kompostoitavuudesta, sen käytännön merkitys on vähäinen. Sertifoitu biohajoava muovi voi kyllä hajota teollisessa kompostissa, mutta sen hajoaminen on niin hidasta, ettei sitä voi kompostoida muun biojätteen mukana. Jos ihmiset siis heittävät biohajoavia kosmetiikkapurkkeja tai leluja biojätteeseen, ne poimitaan hihnalla pois ja laitetaan poltettavaan jätteeseen.
Kotikompostissa tuotteille ei tapahdu mitään missään säällisessä aikaikkunassa, luonnossa vielä vähemmän.

Biopohjaisten ja biohajoavien muovien loppusijoitusta haittaa myös se, että kellään ei ole tietoa siitä, mistä tuotteet on tosiasiallisesti tehty. Yritykset voivat kertoa tuotteidensa olevan sitä tai tätä, mutta reseptit ovat lopulta aina liikesalaisuuksia. Lisäksi biomuoviksi saa sanoa mitä tahansa muovia, jonka materiaalista vain 20 prosenttia on biopohjaista; loput voi olla öljyperäistä. "Ympäristöväitteitä ei säätele kukaan, joten yritysten avoimuus ja vastuullinen tiedotus on avainasemassa”, sanoo Kaartokallio.

Euroopan Unionin kemikaaliviraston mikromuovin rajoitusehdotuksessa selvitetään vasta niitä muovituotteita, jotka sisältävät lisättyä mikromuovia, kuten hammastahnat ja kauneusvoiteet. Pelkästään tämä on saanut aikaan muoviteollisuuden valtavan lobbausaallon. Teollisuus on jättänyt ehdotukseen yli 400 kommenttia, ja teollisuuden etujärjestöt osallistuvat rajoitusehdotuksen riskejä ja sosioekonomisia vaikutuksia arvioivien komiteoiden kokouksiin.

Teollisuuden tärkeimpiä tavoitteita on vaikuttaa mikromuovien ja biohajoavuuden kriteerien määritelmään. Nämä kaksi liittyvät toisiinsa. Teollisuus ajaa mikromuoveille määritelmää, jonka mukaan biohajoavista muoveista ei vapaudu mikromuovia, koska mikrobit hajottavat ne lyhyessä aikaikkunassa. Myös Euroopan kemikaaliviraston ehdotus myötäilee tätä näkemystä, tosin se edellyttää nopean ja täydellisen biohajoavuuden osoittamista mittauksin kullekin biohajoavaksi hyväksyttävälle mikromuovituotteelle.

Biohajoavien muovien osalta teollisuuden tavoitteena on pitää niistä mahdollisimman suuri osa muovidirektiivin ulkopuolella. Tässä argumentoinnissa käytetään hyväksi biohajoavuuden testipatteristoa, jossa hajoavuutta selvitetään seitsemässä eri luokassa: teollisessa kompostissa, kotikompostissa, meressä, makeassa vedessä, maastossa ja anaerobisissa olosuhteissa.  Teollisuuden näkemyksen mukaan biohajoava muovi pitäisi jättää muovidirektiivin ulkopuolelle, jos se hajoaa edes yhdessä näistä kategorioista.

Tämä ei miellytä ympäristönsuojelijoita: jos muovi hajoaa teollisessa kompostissa, se ei välttämättä hajoa missään muussa kategoriassa. Esimerkiksi laajimmin käytetty biomuovi, maissista tehty PLA, hajoaa teollisessa kompostissa puolessa vuodessa 60°C:ssa, mutta luonnossa hajoaminen voi viedä satoja vuosia.

EU:n tavoitteena on saada muovidirektiivin yksityiskohdat neuvoteltua kesään 2027 mennessä. Siihen asti EU kohtelee kaikkea biopohjaista ja biohajoavaa muovia tavallisena muovina.

Biomuovien ympäristövaikutusten tutkijat toivovat, että lainsäätäjät painaisivat pikemmin jarrua kuin kaasua biomuovien osalta. He korostavat, että öljypohjaisia muoveja on käytetty jo verraten pitkään. Niiden yksittäiset ainesosat ja ympäristövaikutukset tunnetaan, mutta biomuoveja on tutkittu vasta hyvin vähän. Biomuoveistakin irtoaa niiden hajotessa satoja kemikaaleja, joiden ympäristövaikutukset ovat tuntemattomia.

Sama muovi voidaan valmistaa monella eri tavalla ja valmistusprosessi vaikuttaa siihen, miten se käyttäytyy ympäristössä. Esimerkiksi PHA:sta, jota teollisuus lobbaa voimakkaasti, voi olla kymmeniä eri muotoja ja niiden seoksia. Jos siis puhutaan pelkästä PHA:sta, ei oikeastaan tiedetä mistä puhutaan.

Palatkaamme vielä siihen, mitä kaikki alkoi, eli ilotulitteisiin. Yleisradio kertoi Rakettikeiun ympäristöteosta näin: ”Lahtonen kertoo heidän tilanneen puukomposiittia muun muassa pakkausmateriaaleja valmistavalta Sulapac Oy:ltä, hakeneensa sen Kaustisilta ja toimittaneensa Kiinaan, jossa arviolta 90 prosenttia maailman ilotulitteista valmistetaan.”

Suomesta siis lähetettiin materiaalia Kiinaan, ja Kiinasta se lähetettiin takaisin Suomeen. Suomessa materiaali ammuttiin taivaalle ja sieltä se tipahti metsiin ja pelloille maatumaan 2-5 vuodessa. Herää kysymys. miten ekologista touhu kokonaisuudessaan oli?

Oletko jo tilaaja? Kirjaudu sisään

Lue juttu loppuun

Valitse itse ohitatko maksumuurin vai tuetko toimittajan työtä

Hyväksyn tietosuojaselosteen ja käyttöehdot

Pääset heti lukemaan jutun loppuun
Saat oivaltavat tiedekolumnit sähköpostiisi ennen muita
Päätät tilausmaksusi itse, alk. vain 3,90 € / kk
Mahdollistat tiedekolumnien jatkumisen
Tuet Jani Kaaron journalistista työtä

Pääset heti lukemaan jutun loppuun
Et saa tiedekolumneja sähköpostiisi ennen muita
Et tue Jani Kaaron journalistista työtä
Et mahdollista tiedekolumnien jatkumista
Ohitat maksumuurin ja kirjaudut sisään ilmaiskäyttäjänä

Lukijoiden tuella

"Pidätkö lukemastasi? Tiedekolumnini Rapportissa ovat mahdollisia vain teidän maksavien lukijoiden ansiosta, koska kirjoitan elääkseni.

Kiitos sinulle!"

Jani Kaaro