Karhun kuolema - lieventävät asianhaarat
Jani Kaaro
11/1/2016
Lukijoiden tuella
Tarina ei ole ainutlaatuinen. Viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana karhun on raportoitu hyökänneen Suomessa ihmisen kimppuun 19 kertaa. Näistä vain yksi kerta on johtanut ihmisen kuolemaan, mutta kaksitoista kertaa karhun kuolemaan. Näiden lukujen valossa ihmisen päälle hyökkääminen saattaa olla vaarallisinta, mitä karhu voi Suomen luonnossa tehdä.
Miksi ihminen tappaa karhun, joka on hyökännyt ihmistä vastaan? Onko karhu vastuussa teoistaan? Jos karhu tappaa ihmisen, onko karhu syyllinen surmaan?
Filosofi sanoisi, että karhu ei tietenkään ole vastuussa teoistaan. Se ei elä ihmisten moraalisessa yhteisössä, joten sitä eivät sido ihmisten moraalisäännöt. Kun se hyökkää ihmisen päälle, se tekee sitä, mitä karhut ovat evoluutionsa aikana kehittyneet tekemään. Sille on luonnollista hyökätä kilpailijan tai saaliseläimen kimppuun tai puolustautua, jos se kokee olevansa uhattuna.
Jos tämä pitää paikkansa, miksi me sitten tapamme karhun? Emmekä pelkästään karhua, vaan missä tahansa jokin eläin – leijona, krokotiili, puuma – hyökkää ihmisen kimppuun, siellä kerätään tapporyhmä päästämään eläin päiviltä. Yksi ilmeinen selitys on, että ihmiset haluavat lopettaa eläimen, ettei se hyökkää ihmisen kimppuun toiste. Toinen selitys on, että kun tappajaeläin saadaan poistettua, ihmiset rauhoittuvat ja yleinen viha lajia vastaan laantuu. Olisiko taustalla kuitenkin syvempiä motivaatiota?
KYSYN KOLMELTA IHMISTEN JA ELÄINTEN SUHTEEESEN ERIKOISTUNEELTA TUTKIJALTA SAMAN KYSYMYKSEN: KUN KARHU TAPPAA IHMISEN, MIKSI ME AINA HALUAMME TAPPAA KARHUN?
Pennsylvanian osavaltioyliopiston antropologi, Patricia Shipman, joka on kirjoittanut kirjan Animal Connection, vastaa: ”Uskon, että pidämme eläimiä vastuullisina teoistaan ja tietyssä mielessä syytämme niitä, jos ne ovat tappaneet ihmisen.”
Biologi ja tietokirjailija David Quammen, jonka kirjassa Monster of God käsitellään ihmisten ja suurpetojen rinnakkaiseloa, vastaa näin: ”Kun peto tappaa ihmisen, pedon on kuoltava. Niin ihmiset tuntevat. Ihmiset kokevat olevansa luonnon yläpuolella, ei osa sitä.”
Yorkin yliopiston arkeologi, Terry O'Connor, joka tutkii muinaisten ihmisten rinnakkaiseloa eläinten kanssa, sanoo näin: ”Yhdellä tasolla kyse voi olla väärinteon rangaistuksesta. Karhu on tappanut, sitä on rangaistava. Koska sakko tai vankeusrangaistus olisi hieman hullua, karhun on kuoltava.”
Karhun tappaminen näyttää siis olevan hyvin filosofinen kysymys. Rationaalinen minämme ajattelee, että karhu toimii vaistojensa varassa eikä näin tietenkään ole vastuussa teoistaan. Selkäytimessämme emme kuitenkaan voi olla ajattelematta, että karhu on vastuullinen teoistaan ja sitä on rangaistava. Mutta onko tämä jälkimmäinen ajatus sittenkään niin epärationaalinen? Jos menemme tarpeeksi kauas historiaan, näin tavattiin ajatella.
Siirtykäämme siis hetkeksi keskiaikaiseen Ranskaan. Vuosi on 1379 ja Bourgognen alueella toimivassa luostarissa on tapahtunut valitettava onnettomuus. Suuri sikalauma on villiintynyt ja tappanut miehen. Nyt siat on tuotu oikeuteen ja niille vaaditaan kuolemantuomiota.
Oikeussalissa syttyy kiivas keskustelu siitä, mitä sikoja pitäisi rangaista. Pitäisikö rangaista vain niitä, jotka suorittivat varsinaisen tapon puremalla miestä. Vai myös niitä, jotka katsoivat vierestä eivätkä tehneet mitään. Olivatko ne kenties syyllisiä yllytykseen? Lopulta oikeus päättää, että vain kolme sikaa ovat syyllisiä, ja ne tuomitaan kuolemaan. Loput vapautetaan takaisin luostarin pihalle.
Bourgognen tapaus on vain yksi lukemattomista eläinten oikeudenkäynneistä, joita Euroopassa käytiin 800-luvulta 1700-luvun puoliväliin. Eurooppalaiset ottivat eläinten oikeudet tuolloin siinä määrin vakavasti, että kun syytetty eläin tuotiin oikeuteen, paikalla olivat tuomari, syyttäjä, eläimen puolustusasianajaja sekä syyttäjän ja puolustuksen todistajat – aivan kuten ihmisten oikeudenkäynneissä.
Eläimet tuomittiin samojen periaatteiden mukaisesti kuin ihmiset, ja siten lieventävät asianhaarat vaikuttivat tuomioon. Jos eläin oli vielä nuori, se saatettiin vapauttaa, koska sillä ei ollut täyttä ymmärrystä tekojensa seurauksista. Vastaavasti vuodelta 1567 Ranskasta tunnetaan tapaus, jossa emakon tuomioon vaikutti se, että se oli ihmisvauvan tappaessaan osoittanut silminnäkijöiden mukaan erityistä julmuutta. Sika saattoi pahentaa tuomiotaan myös halventamalla oikeutta, jos se erehtyi röhkimään oikeussalissa.
Suomessa eläinten oikeudenkäyntejä on selvittänyt historioitsija Teemu Keskisarja. Väitöksessään hän tutki tapauksia, joissa ihminen oli joutunut oikeuteen jäätyään kiinni seksipuuhista kotieläimen kanssa. (Halutuin seksikumppani oli tuolloin hevonen, ja se on sitä zoofilia -fantasisteilla edelleen). Näissä tapauksissa myös eläin tuomittiin oikeudessa, ja lähes aina eläimen kohtalo oli kuolema. Tämä johtui siitä, että ihmiset pelkäsivät eläimen synnyttävän ihmisen ja eläimen sekasikiön eikä sellaista voitu sallia.
Ainoastaan tapauksissa, joissa olisi tapahtunut pelkkä penetraatio, mutta ei ejakulaatiota, nolo eläin olisi saatettu myydä jollekin kaukaiselle paikkakunnalle, jossa ei tiedetty eläimen historiasta.
1700-luvun Ranskasta tiedetään seksioikeudenkäynti, jossa miellyttävä luonne laskettiin eläimen eduksi. Isäntä oli jäänyt rysän päältä kiinni astuessaan aasitammaansa. Oikeus selvitti nopeasti hänen syyllisyytensä ja mies tuomittiin kuolemaan. Sama kohtalo odotti aasia, mutta kylän ihmiset puuttuivat peliin. He toimittivat oikeuden puheenjohtajalle kyläläisten allekirjoittaman addressin, jossa todistettiin aasin olevan kaikissa toimissaan mitä hienoin ja rehellisin olento. Oikeus piti aasia häikäilemättömän omistajansa uhrina ja vapautti sen.
Keskiaikaisia eläinten oikeudenkäyntejä ei toki pidä romantisoida. Niissä eläin tuomittiin kuolemaan useammin kuin se vapautettiin (usein järjettömistä syistä) ja sian hirttäminen oli varmasti yhtä julma tapahtuma kuin ihmisenkin hirttäminen.
Se, mikä näissä eläinoikeudenkäynneissä kuitenkin pistää silmään, on se, että niitä ylipäänsä pidettiin. Jos koira tänä päivänä vahingoittaa ihmistä vakavasti, ei oikeus tavallisesti edes näe koiraa, jonka se määrää lopetettavaksi. Jos karhu hyökkää ihmisen kimppuun, ei sillä ole puolustusasianajajaa, joka koettaisi riitauttaa poliisin myöntämän tappoluvan.
Ristiriita ei voisi olla kummallisempi. Keskiajan ihmiset eivät välittäneet eläinten kärsimyksestä, mutta heille oli tärkeää taata eläimille puolueeton oikeudenkäynti. Meidän yhteiskuntamme taas on täynnä puhetta empatiasta ja eläinten kärsimyksestä, mutta ajatus eläinten oikeudenkäynneistä tuntuu meistä naurettavalta. Mistä tässä on kysymys?
Me länsimaisten teollisuusyhteiskuntien lapset uskomme tietävämme eläimistä enemmän kuin koskaan on tiedetty. Meillä on eläimistä valtavasti tieteellistä tietoa ja keskustelemme paljon eläinten eettisestä kohtelusta. Mutta onko tietäminen tuntemista? Keskustelumme eläimistä tapahtuu kovin abstraktilla tasolla. Eläimet ovat poissa elämästämme, ja ne ovat meille tutumpia luonnontieteellisinä tai oikeudellisina kategorioina kuin elävinä olentoina.
Keskiajan ihmiset tunsivat eläimensä toisella tavalla. Eläimet vaeltelivat vapaasti kylien kaduilla. Ne jakoivat ihmisten kanssa saman elintilan hajuineen, karvoineen, ruumiinlämpöineen ja olemuksineen. Ihmiset viettivät valtavan suuren osan elämästään eläinten seurassa, ja tunsivat niiden historian, luonteen ja oikut. Voisiko tämä ”tuttuus” olla osatekijä siinä, miksi ihmiset näkivät eläimet moraalisina olentoina? Todellakin, oikeudenkäynnit oli varattu vain kotieläimille, jotka ihmiset tunsivat, ei villieläimille.
Entäpä sitten luonnonkansat? He tunsivat ympäristönsä villieläimet samalla tavalla kuin keskiajan ihmiset tunsivat kotieläimet. Antropologien kirjoituksista käy hyvin ilmi, että eläimistä puhuminen oli metsästäjä-keräilijöille lähestulkoon päähänpinttymä. He puhuivat eläinten tekemisistä ja edesottamuksista, ja maalasivat niitä luolien seiniin, kattoihin ja esineisiinsä.
Miten luonnonkansat suhtautuivat siihen, jos karhu tappoi yhden heidän omistaan? Kysyn tätä Alaskan yliopiston emeritaprofessori Phyllis Morrow'lta, joka on elänyt Yupik-eskimoiden parissa. Morrow vastaa, että hän ei ole koskaan ollut tilanteessa, jossa karhu olisi tappanut ketään. Mutta päätellen siitä, mitä hän tietää yupikien ajattelusta, hän ei usko, että yupikit tappaisivat karhua. Yupikit eivät inhimillistäneet eläimiä, vaan menivät vielä pidemmälle: He uskoivat, että eläimet ovat ihmisiä eläimen muodossa.
Morrow vastaa: ”Aina kun olen kuullut yupikien puhuvan karhujen aggressiivisesta käytöksestä, sen on selitetty olevan karhun kosto siitä, että sitä oli kohdeltu väärin tai että se ei ollut saanut kunnioitusta. Jos mies esimerkiksi kohteli vaimoaan kaltoin, vaimo saattoi kuolemansa jälkeen palata karhuna ja tuhota miehen leirin. Tämä liittyy yupikien laajempaan käsitykseen siitä, että eläimet antautuvat vain sellaisille metsästäjille, jotka ovat moraalisia ja kunnioittavat eläimiä, ja että ne kieltäytyvät antautumasta metsästäjälle – tai voivat jopa tappaa tämän – jos tämä on käyttäytynyt väärin.”
Karhun tappaminen oli siis myös yupikeille oikeuskysymys, mutta toisenlainen. Jos karhu kävi ihmisen kimppuun, se oli itsessään jo merkki siitä, että jotakin oikeutta oli loukattu. Eläinten ei odotettu sopeutuvan ihmisten sääntöihin, vaan eläinten ja ihmisten tuli molempien sopeutua kosmoksen sääntöihin. Karhun hyökkäys johtui siitä, että ihmisen ja eläimen suhde oli epätasapainossa. Jos ihmiset kostaisivat hyökkäyksen, se vain pahentaisi asioita, koska suhde olisi sen jälkeen entistä pahemmin epätasapainossa.
En tarkoita tällä kaikella sanoa, että meidän pitäisi palauttaa eläinten oikeudenkäynnit yhteiskuntaamme. Olen myös sitä mieltä, että ihmisillä on oltava oikeus puolustaa itseään eläimiltä, jotka aiheuttavat heille vaaraa. Kannattaa kuitenkin muistaa, että kun karhu on hyökännyt ihmisen kimppuun ja karhu tapetaan, asiasta syntyy usein valtava tunnepitoinen keskustelu puolesta ja vastaan. Uskon, että tuo keskustelu on se ”oikeudenkäynti”, jota karhu ei saanut eläessään.
Jani Kaaro
kirjoittaja on Vuoden tiedetoimittaja 2015.
Oletko jo tilaaja? Kirjaudu sisään
Lue juttu loppuun
Valitse itse ohitatko maksumuurin vai tuetko toimittajan työtä
Pääset heti lukemaan jutun loppuun
Saat oivaltavat tiedekolumnit sähköpostiisi ennen muita
Päätät tilausmaksusi itse, alk. vain 3,90 € / kk
Mahdollistat tiedekolumnien jatkumisen
Tuet Jani Kaaron journalistista työtä
Pääset heti lukemaan jutun loppuun
Et saa tiedekolumneja sähköpostiisi ennen muita
Et tue Jani Kaaron journalistista työtä
Et mahdollista tiedekolumnien jatkumista
Ohitat maksumuurin ja kirjaudut sisään ilmaiskäyttäjänä
Lukijoiden tuella
"Pidätkö lukemastasi? Tiedekolumnini Rapportissa ovat mahdollisia vain teidän maksavien lukijoiden ansiosta, koska kirjoitan elääkseni.
Kiitos sinulle!"
Jani Kaaro
