Eriogonum tiehmii on pieni ja vaatimaton tatarkasvi, jonka ainoa kasvupaikka maailmassa on suppealla alueella Nevadassa. Yhdysvalloissa siitä on tullut vihreän siirtymän epävirallinen symboli, sillä sen tulevaisuus näyttää traagiselta. Kasvin elinympäristön alla on nimittäin valtava määrä litiumia – sähköautojen kipeästi vaatimaa mineraalia. Kasvia ei voi siirtoistuttaa toisaalle, sillä se on sopeutunut nimenomaisesti kasvupaikkansa maaperän kemialliseen koostumukseen. Jos kaivos siis jonakin päivänä perustetaan, kasvi on vaarassa kuolla sukupuuttoon.



Australialainen kaivosyhtiö on kärkkynyt kaivoslupaa jo vuosia. Syy siihen, miksi lupaa ei ole tullut on se, että Bidenin hallinto on vuonna 2021 ehdottanut, että kasvi suojellaan uhanalaisia lajeja koskevan lain mukaisesti. Vieläkö projekti etenee, ja mihin suuntaan, se jää nähtäväksi.



Kun ensimmäisen kerran kuulin, että pieni kasvi oli pysäyttänyt kaivoksen, teki mieli lähettää lentosuukkoja Bidenin hallinnolle. Litiumin tarve maailmassa on kova, joten se tuntui lähes ihmeeltä. Mutta jos ajattelee hieman tarkemmin, eikö tämä ole länsimaista ylellisyyttä? Yhdysvallat voivat pysäyttää kaivosprosessin Nevadassa uhananalaisen kasvin takia, koska litiumkaivoksia avataan jossain muualla. YLE uutisoi hiljattain alkuperäiskansojen ahdingosta Atacaman autiomaassa Chilessä, jossa sijaitsevat maailman suurimmat litiumvarat. Australialaiset kaivosyhtiöt ovat avaamassa litiumkaivoksen Ghanaan ja kiinalaiset sijoittavat litiumkaivokseen Zimbabwessa.



Mitä luulette, paljonkohan uhattu kasvi tai eläin hidastaa kaivoshankkeita maissa, jossa kaivokset ovat usein otsikoissa ihmisoikeusrikkomusten vuoksi?



Kysymys kuuluukin, onko meillä varaa tähän ylellisyyteen? Ja jos on niin kuinka kauan?



Vihreä siirtymä on erittäin materiaali-intensiivistä. Enkä tarkoita vain tuuli- ja aurinkovoimaa, sillä käynnissä on mittasuhteiltaan valtava infrastruktuuriprojekti. Aurinko- ja tuulivoimaloiden lisääntyminen pakottaa vahvistamaan kantaverkkoa kaikkialla Euroopassa. Eurooppalaisten kantaverkkoyhtiöitten yhteistyöjärjestö ENTSO-E on arvioinut, että seuraavan kymmenen vuoden aikana Eurooppaan on rakennettava 46 000 kilometriä uutta siirtojohtoa, mikä maksaa noin 240 miljardia euroa. Suomessa uutta voimalinjaa rakennetaan noin 5000 kilometriä.



Toinen suuri infrastruktuuriprojekti koskee energian varastoimista. Siinä päätavoitteena on rakentaa vuoteen 2040 menneessä euroopanlaajuinen vetyverkosto, joka on 40 000 kilometriä pitkä. Vetyverkoston rakentamisessa hyödynnetään olemassaolevaa maakaasuputkistoa, mutta ainakin kolmannes olisi uutta putkistoa.



Kaikki tämä infrastruktuurin rakentaminen vaatii valtavasti mineraaleja. Tuulivoimaloihin esimerkiksi tarvitaan paljon kuparia ja neljää harvinaista maametallia: neodyymia, praseodyymia, dysprosiumia ja terbiumia. Aurinkopaneeleiden valmistuksessa taas käytetään esimerkiksi indiumia, galliumia, kadmiumia ja telluriumia. Uusien voimalinjojen rakentamisessa taas tullaan tarvitsemaan valtavia määriä kuparia ja tinaa.



Leuvenin yliopiston tutkijat ovat laskeneet, että EU:n vuoden 2050 ilmastotavoitteisiin pääseminen vaatii vuosittain 3500 prosenttia enemmän litiumia, 330 prosenttia enemmän kobalttia, 100 prosenttia enemmän nikkeliä, 35 prosenttia enemmän kuparia, 33 prosenttia enemmän alumiinia ja 700-2600 prosenttia enemmän harvinaisia maametalleja kuin käytämme tänä päivänä.



Lisäksi vihreä siirtymä lisää paineita uusien rikkikaivosten avaamiseen. Rikkihappoa on tähän asti valmistettu öljyntuotannon sivuvirtana, mutta öljynjalostuksen vähentyminen tarkoittaa, että rikkihappoa ei enää saada tästä lähteestä riittävästi maailman tarpeisiin – kuten lannoitteiden valmistukseen. Pahimmassa tapauksessa rikki on siis louhittava maan alta.



En halua pelotella, mutta kaikki ylläsanottu tarkoittaa, että kaivoksia tulee ja niitä arvatenkin tulee paljon. Siksi meidän olisi hyvä päästä itsemme kanssa sopuun siitä, mitä haluamme. En nimittäin millään voi ymmärtää ihmisiä, jotka haluavat vihreää siirtymää, mutta vastustavat sellaista alueelleen suunniteltua kaivosta, josta saadaan siirtymän edellyttämiä mineraaleja.



Euroopassa on runsaat mineraalivarat. Suomi on kaivosyhtiöiden kannalta hyvinkin kiinnostava kohde, koska meillä on runsaasti esimerkiksi litiumia ja harvinaisia maametalleja. Kaivosyhtiöiden kiinnostusta Eurooppaan lisää myös se, että EU ei halua olla riippuvainen Kiinasta vihreän siirtymän mineraalien suhteen. Kaivosyhtiöiden näkökulmasta Eurooppa alkaa siis olla kypsä poimittavaksi.



Mutta kaikkialla Euroopassa, minne kaivosyhtiöt vain yrittävät, syntyy kansanliike sitä vastaan. Se on ymmärrettävää; kaivos voi tuhota lähialueen vesistöjä ja ympäristöä peruuttamattomasti. Mutta jos kaivos ei tule sinun naapuriisi, se tulee jonkun toisen naapuriin. Ja jos se ei pilaa sinun mökkivesiäsi, se pilaa jonkun toisen kalastusvedet jossain toisaalla. Ei kai kenenkään mielestä ole oikein, että kaivokset avataan köyhään etelään, mutta niiden hedelmät korjataan rikkaassa pohjoisessa puhtaan energian infrastruktuurina?



Siinäpä teille, arvoisat lukijat, todellinen modernin ajan pulma.



Entä mitä tästä ajattelee kolumnisti itse? Kunpa tietäisin? Olen harrastanut luontoa koko ikäni ja en mitään niin toivo tähän maahan kuin toimivia, resilienttejä ekosysteemejä kasveineen, ötököineen, lintuineen ja nisäkkäineen. En siis ole kaivosten puolestapuhuja.



Mutta toisaalta, eikö minun pitäisi olla toiveissani johdonmukainen? Jos haluan jotakin eikö minun pitäisi olla valmis kantamaan myös sen seuraukset? Jos minun vihreään siirtymääni ei päästä ilman kaivosta, eikö kaivoksen nimenomaisesti pidäkin tulla minun takapihalleni? En tiedä minkä etiikan mukaista on rakentaa omaa elämää ympäristöystävällisempään suuntaan pilaamalla ympäristö etelän köyhiltä.



En tiedä, en tiedä, en tiedä. Mutta tiedän, että vielä tulevat kaikki ne, joilta ei koskaan kysytä. Ahvenet, kuikat, vesipäästäiset ja saukot – ne eivät koskaan tilanneet meiltä sen enempää fossiilista energiaa kuin tuulisähköäkään. Eivätkä ne ole tilanneet kaivoksiakaan.



Eikä missään tietenkään kuulu edes kuiskauksena, että EU voisi alkaa määrätietoisesti vähentämään materiaalijalanjälkeään.