Kaksi osumaa ja yksi lähes huti
Elisa Helenius
1/11/2019
MINÄ, KUSAMA
Kuva on ikoninen: vanha japanilainen nainen on pukeutunut punaiseen peruukkiin ja värikkääseen pilkkumekkoon. Vakava ilme tuntuu olevan ristiriidassa leikkisän ulkoasun kanssa.
Tänä päivänä 89-vuotias Yayoi Kusama on maailman tunnetuin elossa oleva naispuolinen taiteilija, ja hänen teoksistaan maksetaan valtavia summia. Hän tekee yhä taidetta päivittäin, vaikka onkin jo pitkään asunut psykiatrisessa hoitolassa Tokiossa.
Monien helsinkiläisten taiteenystävien tietoisuuteen Kusama tuli viimeistään HAMissa vuonna 2016 olleen suositun In Infinity -näyttelyn myötä. Näyttelyn suurikokoisissa tilateoksissa peilit ja vesi heijastivat loputtomasti pilkkuja, värejä, kurpitsoja tai palloja. Vaikuttava näyttely oli kuin luotu Instagram-kuvia varten. Kusaman mielikuvitukselliset teokset näyttävät hupaisilta, mutta ne ovat usein syntyneet peloista, pakkomielteistä ja hallusinaatioista.
Dokumentin elämäkerrallinen osuus ei alkupuolella anna paljonkaan uutta niille, joille Kusama on ennestään tuttu. Yhdysvaltalaisen Heather Lenzin ohjaama dokumentti toki ansiokkaasti kertaa Kusaman lapsuudenperheessään ja pienessä Matsumoton kotikaupungissaan kohtaamaan paineen elää perinteistä siivon tytön ja myöhemmin kotiäidin elämää.
Mielenkiintoisinta antia ovat New Yorkin taiteilijavuosien kuvaus. Kusaman pitkään kohtaama ymmärtämättömyys ja rutiköyhyys tuntuvat nykyvalossa tyrmistyttäviltä, ja katsoja voi vain ihailla taiteilijan sitkeyttä. Nuoren Kusaman tapa tuoda itseään esiin New Yorkissa voi tuntua jopa röyhkeän huomionhakuiselta, mutta kaikki keinot vaadittiin, jotta hän olisi saanut jalkaa oven väliin uutena taiteilijana.
Dokumentti valottaa kekseliään Kusaman konkreettista vaikutusta muiden aikalaistaitelijoiden töihin. Samaan aikaan Minä, Kusama kuvaa seksismiä ja rasismia taidemaailmassa. Monet valkoiset miespuoliset taiteilijat saivat kuuluisuutta ja mammonaa matkittuaan Kusaman ideoita, vaikka hän sai aasialaisena naisena aluksi huomattavasti vähemmän huomiota. Kusama oli hellittämätön, mutta moni muu naispuolinen taiteilija on varmasti vaihtanut alaa seksismin takia, koko taidemaailman menetykseksi.
Ensi-ilta: 11.1.2019
Ikäraja: Sallittu
Pituus: 76 min.
Ohjaus: Heather Lenz
Näyttelijät: Yayoi Kusama
Genre: Dokumentti
GREEN BOOK
Green Book perustuu tositarinaan parin kuukauden pituisesta road tripistä, joka tehtiin USA:n syvään etelään vuonna 1962. Tosielämässä road trip tosin kesti vuoden.
Auton kyydissä on lahjakas ja sivistynyt afrikanamerikkalainen pianisti Don Shirley (Mahershala Ali) ja ratissa taas katuviisas juntti amerikanitalialainen Frank "Tony Lip" Vallelonga (Viggo Mortensen), joka tavallisesti työskentelee yökerhon järjestyksenvalvojana. Parivaljakko ei voi sietää toisiaan, erityisesti kun Tony Lip on rasisti ja hänellä on lisäksi vaikeuksia hillitä tulista luonnettaan. Shirley taas on monin tavoin marginaalissa elävä ja yksinäinen hahmo, joka kärsii alkoholiongelmasta. Matkan edetessä kumpikin oppii toiselta tärkeitä asioita ja miehistä tulee hyvät ystävät.
Tony Lip saa matkalle mukaan Victor Hugo Greenin kirjoittaman ”vihreän kirjan” (Green Book), joka tuohon aikaan kertoi ne harvat hotellit, ravintolat ja huvittelupaikat, jotka olivat Yhdysvalloissa turvallisia afroamerikkalaisille.
Green Book lämmittää sydäntä kauniilla sanomallaan ja naurattaa paljon. Jotkin jutut tosin jäävät vaivaamaan, kuten että Shirley ei muka olisi koskaan maistanut niin tavallista ruokaa kuin friteerattua kanaa. Kun elokuvan jälkeen tutustuu sen saamaan kritiikkiin, Green Bookin alkaa nähdä ongelmallisemmassa valossa.
Shirleyn sisarentytär Carole Shirley Kimble on kuvannut elokuvaa valkoisen miehen versioksi mustan miehen elämästä. Elokuva perustuu pitkälti Tony Lipin pojan Nick Vallelongan isältään kuulemiin tarinoihin, jotka taas Shirleyn sukulaiset ovat kyseenalaistaneet. Shirley esimerkiksi piti tosiasiassa Tony Lipiä vain työntekijänään, ei ystävänään. Shirley ei myöskään ollut täysin eristäytynyt suvustaan eikä tietämätön mustien kulttuurista (vaikka ei myöskään pidä olettaa, että kaikki tiettyyn ryhmään kuuluvat ihmiset olisivat kiinnostuneet samoista asioista). Kritiikeissä on sanottu, että elokuva olisi korrektimpi ja mielenkiintoisempi, jos se olisi kerrottu Shirleyn eikä Tony Lipin näkökulmasta.
Lisäksi vihreä kirja oli tuohon aikaan tarpeellinen apu muuallakin kuin syvässä etelässä, jopa New Yorkissa, ja kirja esitteli myös turvallisia kampaamoita, antiikkikauppoja ja yökerhoja. Pettymystä on herättänyt sekin, että elokuvassa miehet eivät koskaan puhu keskenään vihreästä kirjasta, sen historiasta ja tarpeellisuudesta mustille.
Lisäksi valkoinen mies ja musta mies -parivaljakoita on ollut elokuvissa jo paljon. Voi aiheellisesti kysyä, mitä uutta Green Book enää antaa elokuvataiteelle ja tuoko se menneisyyteen keskittyessään mitään oleellista tämän päivän rasismikeskusteluun. Menneisyyteen sijoittuvia rasismi-aiheisia elokuvia katsoessa tulee helposti sellainen valheellinen olo, että olipas ennen sekopäistä meininkiä ja onneksi nykyään on ihan toisin. Green Book keskittyy feel-good -henkeen eikä käsittele amerikkalaisen rasismin systemaattisuutta. Elokuvan runsas huumori tekee siitä vetävän, mutta estää avoimen pureutumisen kipeisiin teemoihin.
"Tosipohjainen" hyvänmielenelokuva on arvattavasti uponnut palkintoraateihin. Esimerkiksi tämän viikon maanantaina Golden Globeissa Green Book voitti parhaan komedian tai musikaalin palkinnon, Mahershala Ali parhaan miespuolisen sivuosanäyttelijän pystin ja Nick Vallelonga, Brian Currie ja Peter Farrelly parhaan käsikirjoituksen palkinnon.
Ensi-ilta: 18.1.2019
Ikäraja: 12
Pituus: 130 min.
Ohjaus:Peter Farrelly
Käsikirjoitus: Nick Vallelonga, Brian Currie, Peter Farrelly
Näyttelijät: Viggo Mortensen, Mahershala Ali, Linda Cardellini, Sebastian Maniscalco, Dimiter D. Marinov, P.J. Byrne
Genre: Draama, komedia
THE FAVOURITE
Maailmalla jo ylistystä kerännyttä The Favouritea on verrattu kulttielokuvaan Valheet ja viettelijät (1989), eikä suotta. The Favourite kertoo siitä, kuinka vallan huipulla tärkeää on päästä ja pysyä oikeiden ihmisten suosiossa.
Tapahtumapaikkana on 1700-luvun alun Englanti, joka käy sotaa Ranskaa vastaan. Englannin, Irlannin ja Skotlannin kuningatar Anna (Golden Globe -palkinnon roolistaan voittanut Olivia Colman) kärsii kihdistä, ja hänen paras ystävänsä Lady Sarah (Rachel Weisz) huolehtii hänestä kaikin tavoin ja jopa hallitsee maata hänen puolestaan.
Palatsiin saapuu uudeksi palvelijaksi Lady Sarahin viehättävä serkku Abigail (Emma Stone), joka on isänsä uhkapelihäviön takia menettänyt aristokraattisen asemansa. Aluksi kiltti ja idealistinen Abigail saa pian oppia, että hänen täytyy myös taitaa kuningattaren mielistely ja juonittelu, jos aikoo selvitä hovin armottomassa maailmassa ja palauttaa menetetyn ylhäisen asemansa.
Kunnianhimoinen Abigail alkaa raivata esteitä tieltään. Mutta juonittelija maksaa voitoista mielenrauhallaan. Elokuva pohtii myös sitä, onko suosio lopulta kaiken raadannan arvoista.
On piristävää, että viettelydraama tapahtuu kolmen biseksuaalilta vaikuttavan naisen välillä, ja että näillä naisilla on niin hyvät kuin huonot puolensa. Poikkeuksellista on myös se, että eroottisten viettelysten kohde on sairaalloinen, pyylevä ja keski-ikäinen nainen. Tietokirjailija Deborah Davis teki käsikirjoituksen jo vuonna 1998, mutta hänellä oli aikoinaan vaikeuksia löytää elokuvalle rahoitusta lesboteeman takia ja koska keskeisessä roolissa ei ole yhtään miestä.
Kaikki elokuvan kolme tärkeintä hahmoa ovat todellisia historiallisia henkilöitä. Osan historinkirjoittajista mielestä kuningatar Anna oli lesbo, jolla oli kirjeenvaihtonsa perusteella romanttiset suhteet Abigailin ja Lady Sarahin kanssa.
Niin kuin aikakauteen kuului, avioliitot olivat ennen kaikkea bisnessuhteita, joilla nainen varmisti elantonsa ja yhteiskunnallisen asemansa, ja mies taas yritti solmia suhteen hänelle kannattavaan sukuun. Parhaassa tapauksessa pari tunsi toisiinsa myös vetoa. Kuningatar Annan aviomiestä, Tanskan prinssi Georgea, ei mainita sanallakaan koko elokuvan aikana, ja Lady Sarahin aviomies nähdään vain ohimennen. Sivujuonessa Abigail yrittää vietellä itselleen hovista miellyttävän aviomiehen.
Hollywoodiin kotiutunut, kreikkalaisen oudon elokuvan mestari Yorgos Lanthimos (The Killing of a Sacred Deer, The Lobster, Kulmahammas) kokeilee nyt historiallista elokuvaa ja vielä brittiläistä sellaista. Hän on tehnyt vähiten kummallisimman elokuvansa, mutta on silti ohjannut genressään poikkeuksellisen räväkän ja elämänmakuisen epookkidraaman, joka jatkuvasti yllättää.
Myös visuaaliset puitteet ovat pöyristyttävän komeat. Sotakuluista huolimatta hovissa juhlitaan, nautitaan eksoottisia hedelmiä ja pidetään ankkakilpailuja kuin konsanaan Sofia Coppalan elokuvassa Marie Antoinette (2006). Katsoja voi vain nojata taaksepäin tuolissaan ja nauttia vyörytyksestä.
Elisa Helenius
1/11/2019
