Neuvostomänniköstä kämmekkäniityille ja sammakkolammille – Viro ennallistaa luontoaan EU-rahalla
Marjatta Sihvonen
8/25/2017
Aurinko porottaa aukean merenrantamaiseman yllä Muhun saarella, Länsi-Virossa. Kuiva maa kasvaa värikkäitä kämmeköitä ja leinikkejä, ilma on sakeana hyönteisistä. Tämä on alvari, Euroopan unionin arvokkaaksi luokittelema laidunniitty.
Alvareita esiintyy Euroopassa vain Virossa ja Ruotsin saarten kalkkikivikallioilla. Maakerros on niin ohut, että ne eivät kelpaa oikein muuhun kuin karjan laitumiksi.
– Mänty ei kasva Muhussa luontaisesti. 1800-luvulla täällä oli aivan puutonta. Keskellä saarta olevalta kirkolta näki joka kolkkaan. Karja piti alvarit avoimina, katajaa käytettiin polttopuuna, kertoo erikoistutkija Aveliina Helm Tarton yliopistosta.
Erikoistutkija Aveliina Helm Tarton yliopistosta on yllättynyt kasvillisuuden nopeasta toipumisesta Muhun saarella.
Sitten tuli Neuvostoliitto. Liian vähällä käytöllä oleviin alueisiin kiinnitettiin huomiota. Jotakin oli tehtävä, että alvaritkin saataisiin osaksi uutta taloutta, tuottamaan.
– Jotenkin päädyttiin siihen, että tänne istutetaan mäntymetsiä, Helm kertoo.
Mäntyä istutettiin pienille aloille jo 1900-luvun alussa. Asukkaat tarvitsivat rakennuspuuta kylien lähelle. 1960-luvulla näpertely sai jäädä, kun neuvostojärjestelmä tehosti asioita. Konevoimalla alvarien maata kasattiin pieniksi harjuiksi, joihin työprikaatilaiset istuttivat puita. Sinne missä kallioperä oli lähes paljasta, räjäytettiin kuoppia, kärrättiin multaa ja taimia.
– Olihan se tuomittu epäonnistumaan.
Biodiversiteetin pioneeri laski lampaita
Helm naurahtaa, kun katson häntä epäuskoisena. Metsänistutusta räjähdysaineilla, tässä kuivan ja karkean maan juuri ja juuri peittämällä, nummimaisella aukealla. Kyllä, eikä periksi annettu. Metsitystä jatkettiin pitkälle 1970-luvulle.
– Siinä tehtiin valtava määrä työtä ja pääosin käsin. Noin puolet istutuksista onnistui. Metsitystä yritettiin 50 000 hehtaarille. Sen seurauksena näemme nyt mäntymetsiä lähes 30 000 hehtaarilla joka puolella Viron saaria, Helm viittoilee.
Helm puhuu mäntymonokulttuureista. Honteloita, lenkoja puita kasvavista laikuista, joista puiden varjot ovat hävittäneet alkuperäiset alvarien kasvit. Jo neuvostoaikaan kritisoitiin mäntyjen tuomista saarelle väkisin. Yksi toisinajattelijoista oli kasvitieteilijä Liivia Laasimer. Hän puhui ilmiöstä, jonka me tunnemme nimellä biodiversiteetti, luonnon monimuotoisuus.
– Laasimeer yritti selittää kuinka arvokasta monimuotoisuus on. Hän teki myös laskelman siitä, paljonko lampaita voidaan kasvattaa säilyttämällä laitumet sen sijaan, että niille istutetaan huonosti kasvavaa metsää. Mutta eihän häntä kukaan kuunnellut, Helm hymähtää.
Ennallistamistyöhön on koulutettu paikallisia yrittäjiä.
EU:n vuoro ahkeroida
Tänäänkin Muhun alvareilla työskennellään kiivaasti, mutta nyt vaivalla istutettu puusto raivataan pois. EU rahoittaa vuoteen 2019 jatkuvaa LIFE to Alvars -hanketta 2,8 miljoonalla ja Viron valtio miljoonalla eurolla.
– Puustoa ja pensaikkoa poistetaan samanlaisella koneella, jota käytetään tienvarsien raivaukseen. Yhden henkilön käsityönä hehtaarin raivaus kestäisi kaksi kuukautta. Siksi meidän on pakko käyttää konevoimaa. Väistetään hieman, koneesta lentää risuja ja kiviä, kiirehtii projektipäällikkö Annely Esko.
– Ennallistamme nyt 2500 hehtaaria Muhussa, Saarenmaalla, Hiidenmaalla ja kahdella mantereen kohteella, mikä kaksinkertaistaa Viron hoidettujen alvarien pinta-alan, Helm esittelee.
Helm ja Esko ovat ylpeitä hankkeestaan. He vastaavat perusteellisesti kaikkiin kysymyksiin, joita maastoon jalkautunut eurooppalaisten tiedetoimittajien joukko kysyy. Mikä tarkalleen ottaen on se luonnontila, joka tänne halutaan ennallistaa?
Aveliina Helm aloittaa kertomalla, ennallistaminen ei tarkoita tutkijalle ihmisen jälkien poistamista, sillä tämä elinympäristö on syntynyt ihmisen ja luonnon yhteistyönä.
– Jääkauden jälkeen Euroopan luonto kehittyi ihmisen kanssa. Sitä täysin koskematonta luontoa, johon joskus viitataan, ei ole koskaan ollut. Täällä ihminen niitti ja piti laiduneläimiä, luonto toi sopivaa lajistoa. Jopa metsälajisto sietää ihmisen läsnäoloa. Meillä on vastuu suojella sitä, mitä olemme olleet luomassa.
Helm lisää ettei ennallistamisen tarkoitus ole restauroida jotakin tiettyä historiallista maisemaa, koska etenkään saarelaiset eivät pidä siitä ajatuksesta.
– Me yritämme palauttaa mahdollisimman hyvät olosuhteet alvarilajeille. Ja ne tarvitsevat avoimen niittypinta-alan kasvattamista.
Paluubuumi
Ennallistaminen onnistuu, jos lajistoa on säilynyt riittävän lähellä. Muhun alvareilla alkuperäinen kasvillisuus on palannut yllättävän nopeasti, paikoin jo vuoden tai kahden kuluttua raivauksesta.
– Lähtökohtamme oli Länsi-Euroopan niittyjen ennallistamisen tieteellinen dokumentointi. Siellä tuloksia on saatu hitaammin kuin täällä. Tosin siellä on turvauduttu siementen kylvämiseen, jota meidän ei tarvinnut juuri tehdä, Helm kertoo.
Kimalaisorho on uhanalainen, pieni kämmekkä.
Kasvien siemenet voivat säilyä jopa vuosikymmeniä maaperässä, siemenpankissa.
– Siemenet potkaistiin hereille, kun maaperää myllättiin puustoa poistettaessa, sanoo Annely Esko.
– Todistimme vaateliaiden kämmeköiden buumia. Ahokirkiruoho ja kimalaisorho runsastuivat. Tikankontti, eurooppalaisittain hyvin tärkeä kämmekkälaji, hyötyi erityisesti katajien poistamisesta, Helm luettelee.
Helmiä ilahduttaa myös perhosten ja kimalaisten nopea paluu. Jos ennallistusta ei olisi tehty, Helm arvelee, että 10–20 alvarien lajia olisi hävinnyt. Sukupuuttovelka on ilmiö, joka voi romahduttaa lajiston nopeasti. Siksi alvareilla kehitetään menetelmiä, joilla ennallistumista voidaan parantaa.
Kasvitieteilijöiden kanssa työskentelee hyönteis- ja hämähäkkitutkijoita. Sienitieteilijät kokeilevat, miten taantuneiden niittyjen kasvillisuutta voitaisiin elvyttää siirtämällä juurien kanssa symbioosissa eläviä mykorritsasieniä hyväkuntoisilta alvareilta. Geneetikko tutkii, miten metsitys ja ennallistus ovat muuttaneet kasvien dna:ta.
Osallistujista runsaudenpulaa
Varta vasten rakennettu korjuukone kerää siemeniä, joita tarvittaessa kylvetään lähiniityille.
– Länsi-Euroopassa niittysiemeniä lisätään kasvatusolosuhteissa. Menetelmässä on ongelmansa, sillä kasvien geneettinen monimuotoisuus voi kaventua. Täällä on se hyvä tilanne, että meillä on vielä jäljellä pieniä alkuperäisiä laikkuja. Kun yhdistämme niitä, kasviyhteisö elpyy. Lännessä joudutaan aloittamaan kirjaimellisesti tyhjästä, Helm vertaa.
Ennallistamiseen kelpaavat 25 kohdetta valittiin huolellisesti. EU-projekteja rasittaa maine, että rahoituksen päätyttyä kaikki palaa ennalleen. Helm ja Esko painottavat, että jatkosta on huolehdittu.
– Ennallistamista ei aloiteta ennen kuin karjanomistajan kanssa on tehty kymmenen vuoden sopimus alueen laiduntamisesta. Kymmenvuotiskauden jälkeen laidunnusta jatkava karjanomistaja saa korvausta EU:n CAP-tulotuesta.
Epäluuloista menestystarinaan
Hankkeeseen osallistuu kuusikymmentä maanviljelijää, kuusisataa maanomistajaa ja kolmekymmentä yritystä. Maanomistajia ja ennallistettavaa olisi tulossa enemmän kuin voidaan ottaa.
– Alussa herätimme paljon epäluuloa. Nuoret eivät ole nähneet maisemaa aukeana. Heistä puskien raivaaminen ei kuulostanut kovin ympäristöystävälliseltä, Helm muistaa.
Tutkijatkin arvelivat, että raivausjälki ei näytä aluksi kovin miellyttävältä.
– Mutta kukkameren nähtyään paikalliset lämpenivät ajatukselle. Nyt vain muutama maanomistaja on vastahankainen. He joko asuvat ulkomailla tai eivät halua olla missään tekemisissä suojelun kanssa, Helm toteaa.
Viron valtio on juuri lisännyt budjettirahoitusta hankkeelle. Ennallistukseen saadaan vielä tuhat hehtaaria lisää.
– Olemme myös kouluttaneet 150 ihmistä. Raivauskoneen kuljettaja on yksi heistä. Alvareiden ympärille on syntynyt paikallista aktiivisuutta. Tämä on hieno menestystarina luonnonsuojelusta, Helm ja Esko päättävät.
Paratiisin rippeitä korjataan kaivinkoneilla
Kaikki ei suju Viron luonnonsuojelussakaan kuin valssi kesällä. Tartun yliopiston tutkija Riinu Rannap seisoo toimittajajoukon kanssa kuivuneen majavalammen keskellä ja huokaa: Voi ei.
Tutkija Riinu Rannap pohtii, miten tuhottu majavalampi voitaisiin jälleen ennallistaa.
– Halusin näyttää teille luonnontilaisen kosteikon. Sen mitä tavoittelemme, kun teemme lampia. Matala ranta ja vesikasvillisuus oli upeaa. Tämä oli sammakoiden paratiisi. Nyt se on tuhottu, Rannap puistaa päätään.
Purolaakso lehtimetsineen on Etelä-Virossa, lähellä Suur Munamägiä. Rannapin mukaan majavalammen ovat tuhonneet paikalliset viljelijät rikkomalla padon ja kaivamalla purouomaa. Ja ilmeisen turhaan, sillä vesi ei tulvinut laaksosta pelloille.
– Aivan turhaa työtä. He vain vihaavat majavia, Rannap sanoo ja päättää, ettei asia jää tähän.
Sammakoiden pienoismaailma
Lähiseudulla on kaksikymmentä ennallistettua ja kaksisataa keinotekoista lampea, jotka on kaivettu vuosina 2004–2007 Rannapin johtamassa hankkeessa. Viron sammakkoeläinten elinympäristöjä parannettiin EU:n LIFE-rahaston avulla, miljoonalla silloisella Viron kruunulla.
Suomeen verrattuna Viron sammakkoeläinlajisto on kadehdittavan runsas. Täällä elää viisi sammakkoa, neljä konnaa ja kaksi liskoa.
– On yleinen käsitys, että Virossa on paljon luontoa jäljellä. Mutta tilannehan on se, että keidassoita, joista Viro on kuuluisa, ympäröivät ennen laajat kosteikot ja korvet. Oli runsaasti aurinkoisia rantoja. Kaikki ne reunavyöhykkeet on nyt kuivattu. Jäljellä on vain suon keskiosa, Rannap selittää.
Rannap kuvailee toistamiseen aurinkoisia rantoja ja riittävän lämmintä vettä, koska moni Viron sammakkoeläimistä elää esiintymisalueensa pohjoisrajoilla. Munat ja toukat eivät kehity, jos vesi on liian kylmää. Ja liian alas lämpötila voi laskea, jos lammen pintaa peittää paksu vesisammalkerros. Se on kasvanut eräälle lammelle, joka on kaivettu vanhan kolhoosipellon reunaan.
– Tätä odotinkin. Pellolta valuu liikaa ravinteita. Lampi rehevöityy, vesi on kylmää eikä nuijapäitä juuri ole, Rannap selittää kahlatessaan vyötäröään myöten lammessa.
Peltoon on kylvetty rehuna käytettävää vuohenhernettä aivan lammen rantaan saakka.
– Rantaan oli tarkoitus jättää suojavyöhyke, Rannap puistaa jälleen päätään. – Kyllä ihminen kuuluu luontoon, mutta me ajattelemme liikaa omaa elintasoamme. Lisää ojia, pellon ja metsän kasvua, teitä, rakentamista. Pitäisi ajatella harmonista rinnakkaineloa muiden lajien kanssa. Tuskin kukaan haluaa asua maailmassa, missä on vain ihmisiä, rottia, pari-kolme kasvia ja lintua. Mutta sitä me emme ole vielä ymmärtäneet.
Rupilisko näyttäytyy
Rupilisko ja toimittaja Kata Karath tutustuvat toisiinsa Etelä-Viron sammakkolammilla.
Vaikka kaivamassa näyttävätkin olevan vuoroin lampien ennallistajat, vuoroin kuivattajat, sammakkolampien rakentaminen onnistui. Seuraavasta lammesta haaviin tarttuu heti yksi uhanalaisimmista lajeista, rupilisko. Nuori uros on soidinasussaan. Selän harja saa sen näyttämään pieneltä lohikäärmeeltä. Se on upea. Ja se saa niin tutkijat kuin toimittajat hymyilemään samasta löytämisen riemusta. Vesi kimaltelee haavissa. Mutapohja lurpsahtaa kahluusaappaan alla.
Rannapin hankkeessa keskityttiin parantamaan erityisesti rupiliskon ja kaivajasammakon elinehtoja. Kummankin lajin esiintymät saatiin moninkertaistettua. Lampien kaivaminen ja ennallistaminen auttoi myös muita sammakkoeläimiä.
Tutkija painottaa, että ennen rakentamista selvitettiin kunkin lajin elinpaikkavaatimukset tarkasti. Mikä tahansa lampi ei ole sammakkolampi. Rupilisko suosii paikkoja, joissa rannoilla kasvaa harvaa puustoa, kaivajasammakko valitsee kirkasvetisen lammen. Valitsee, jos sellainen on lähellä.
Helpommin, halvemmalla, heti?
Viron ennallistamiskohteista saa vaikutelman, että toiminta on tehokasta ja alan tutkimus etenee hyvällä vauhdilla.
– Suojelubiologian tutkimusperinne ei ole meillä vielä kovin pitkä. Mutta sitä juuri yritämme rakentaa. Tutkimuksella selvitetään uhanalaisten lajien tarpeet ja viedään tieto käytäntöön, Rannap sanoo.
Länsi-Euroopassa suojelurintamalla vauhdilla yleistyvä lähestymistapa on rewilding, jossa etsitään talouskäytöstä poistuvia alueita ja siirtoistutetaan niille lajeja. Sitä virolaisten toiminta ei Rannapin mukaan ole.
– Jos pystymme ennallistamaan elinympäristöjä silloin, kun uhanalaisia lajeja vielä esiintyy, saamme ne leviämään ja lisääntymään paljon helpommin – ja halvemmalla – kuin jos kaikki on jo hävinnyt. Emme myöskään täysin ymmärrä niitä lajien pieniä tarpeita ja lajeja yhdistäviä linkkejä, joita ekosysteemiin kuuluu. Siksi on tärkeää yrittää ylläpitää luontoa nyt, ihmisten keskellä, Rannap päättää.
Marjatta Sihvonen
8/25/2017