Mummosi seinällä oleva taulu on katoavaa kulttuurihistoriaa – ilmakuvaajat dokumentoivat henkensä kaupalla sitä Suomea, jonka muut unohtivat
Ilmakuvaamisen pioneerit lensivät 1950-luvulta lähtien kiikkerillä koneilla maaseutujen yllä ja tekivät rahaa kuvaamalla maatiloja, kunnes bisnes kuoli. Nykyään ilmakuvaaminen kokee renessanssia.
Valokuvat: Suomen Ilmakuva Oy / Keijo Kääriäinen, Julius Jansson
Kuva on otettu Keuruulla vuonna 1964. Siinä näkyy idyllisen oloinen maatila, pirtteineen, latoineen, peltoineen ja ulkorakennuksineen.
Toinen kuva Keuruulta on päivätty vuodelle 1979. Siinä ei ole peltoja, vaan metsää, joka näyttää kurottautuvan lähes vallattomasti kohti maalaistaloa.
Vanhoista ilmakuvista – sellaisista, joka löytyy suurella todennäköisyydellä sinunkin mummosi seinältä taulun muodossa – sen näkee: maaseutu muuttuu. Joissain paikoissa se kuolee, kun väestö muuttaa kaupunkeihin, ja joissain paikoissa se vielä sinnittelee.
Kuten vaikkapa Sulkavalla:
Tätä ilmakuvaajat ovat dokumentoineet 1950-luvulta saakka henkensä uhalla. Ketään muuta maaseudun kuvallinen dokumentointi ei ole oikein kiinnostanut.
Eivät lentäjät tietenkään hyvää hyvyyttään maaseutua dokumentoineet. Se oli takavuosina kannattava bisnes, joka vaati kovan vatsan ja venyvän virtsarakon.
”Jos moottori sammui ilmassa, ei se ollut kiva juttu”
Suomalaisen ilmakuvaamisen pioneerin Keijo Kääriäisen ensimmäinen lento tapahtui vuonna 1939. Kone oli itse rakennettu väkerrelmä, joka nostettiin ilmoille jäältä.
Kyse oli vielä siinä vaiheessa silkasta ilmailuharrastuksesta, joka katkesi, kun toinen maailmansota syttyi.
Sodan jälkeen Kääriäinen perusti Vuokralento Oy:n, jonka avulla hän pääsi tekemään ilmakuvauskeikkaa ruotsalaiselle yritykselle.
Ruotsalaisyritys meni konkurssiin, ja Kääriäiselle jäi lentokone tyhjän pantiksi. Hän aloitti ilmakuvaamisen Suomessa, ensin pienimuotoisemmin, kunnes ilmakuvista tuli yllättäen erittäin suosittuja. Ihmisiä kiinnosti kovasti, miltä heidän maatilansa tai asuntonsa pihapiireineen näytti ilmasta käsin.
1950-luvulla kilpailevia ilmakuvafirmoja oli kolme. Kääriäisen lisäksi toimintaa harjoittivat Koistisen veljekset sekä Maaseudun ilmakuvaus Oy.
Ilmakuvia pidettiin etenkin takavuosina suuressa arvossa, sanoo Suomen Ilmakuva Oy:n Tom-Peter Johansson.
”Se kuva laitettiin usein siihen hääkuvan vierelle. Ilmakuvataulut olivat kalliita, ne saattoivat maksaa kuukauden tai kahdenkin palkan verran.”
Hinta oli perusteltu, sillä lentäminen oli kallista, raskasta – ja potentiaalisesti vaarallista.
Yksi tärkeimmistä kriteereistä kuvaajalle oli se, että hän oli kovavatsainen.
”Jos moottori sammui ilmassa, ei se ollut kiva juttu”, Johansson sanoo. Näin tapahtui silloin tällöin, mutta vakavat onnettomuudet olivat harvinaisia, mitä nyt hallittuja pakkolaskuja piti välillä tehdä.
Ilmakuvauskoneissa tehtiin töitä pareittain, eli lennolla oli mukana lentäjä sekä valokuvaaja. Yksi tärkeimmistä kriteereistä kuvaajalle oli se, että hän oli kovavatsainen.
Kiikkerässä ja pienessä Cessna-koneessa meno oli nimittäin hurjaa kuin huvipuistolaitteessa.
Kun kone liisi matalalla – jossain sadan ja kahdensadan metrin välillä – g-voimat tuntuivat munaskuissa asti, ja heikompivatsainen ihminen joutui luopumaan aamiaisestaan.
”Olin itse kerran kyydissä, ja lennon jälkeen kuvaaja sanoi, että jopa oli rauhallinen lento. En ollut yhtään samaa mieltä”, Johansson sanoo ja nauraa.
Säiden ja virtsarakon armoilla
Kuvaaja kuvasi painavalla filmikameralla, jolla hän tähtäili raotetusta lentokoneen ikkunasta kohti maankamaraa. Filmirullan vaihtaminen ahtaassa ja meluisassa pienkoneessa oli oma manööverinsä. Vaikka ulkona oli lämmin, yläilmoissa viimassa oli melkein aina kylmä.
Lentäjän ja kuvaajan yhteistyön piti olla saumatonta, sillä kone oli juuri oikeassa paikassa silmänräpäyksen ajan, joten kuvasta piti tulla kerralla kunnollinen. Filmi oli siihen aikana kallista, kuten lentäminenkin.
Eturauhasongelmista kärsivälle ihmiselle touhu ei sopinut, sillä ilmoilla oltiin yhtäjaksoisesti joskus seitsemän tuntia: pissahätä ei saanut tulla kesken kaiken.
Hyvää kuvaussäätä ei missään nimessä saanut heittää hukkaan, sillä seuraavaa oikeanlaista lento- ja kuvaussäätä saattoi joutua odottamaan pahimmillaan viikkoja.
Kuvaaminen tehtiin sään armoilla. Piti olla aurinkoinen keli, mutta jos oli esimerkiksi hellettä, ilmankosteus teki kuvista epäteräviä. Pilvet saattoivat muodostaa häiritseviä varjoja – sääkriteerit olivat varsin tarkkoja.
Hyvää kuvaussäätä ei missään nimessä saanut heittää hukkaan, sillä seuraavaa oikeanlaista lento- ja kuvaussäätä saattoi joutua odottamaan pahimmillaan viikkoja. Radioiden säälähetyksiä kuunneltiin kuin Jumalan sanaa.
Lentokilometrejä tuli päivittäin paljon, ja kuvia räpsittiin yhden keikan aikana satoja, joskus yli tuhatkin. Kaikki kuvatut paikat piti merkitä tarkasti, jotta tiedettiin, millä rullalla oli mitäkin kuvia.
”Kuvat mapitettiin ja numeroitiin ja rakennettiin niin sanottuja kuvasarjoja, jotka merkittiin kartalle”, Johansson sanoo.
Hän on kiitollinen siitä, että suuri osa vanhoista ilmakuvista on merkitty pedantisti kartoille.
Johansson tekee nykyään Suomen Ilmakuva Oy:ssä kuvien digitointia ja järjestämistä, ja tarkat koordinaatit ovat kullanarvoisia.
”Yksi arkistoistamme sisältää 400 000 kuvaa, mutta ei yhtään karttaa. Se on aika haasteellinen.”
Myyntityötä fillareilla
Jos kuvaaminen oli saappaat saveen -hommaa, niin oli myös kuvien markkinointi.
Kasetit ja rullat kehitettiin, ja negatiiveista otettiin vedoksia ja mustavalkoisia näytekuvia. Näiden kanssa markkinointiosasto – eli usein pari kundia fillareiden kanssa – lähti kiertämään maatiloja, joita kuvaajat olivat kuvanneet.
”Siinä oli tilallisilla ihmettelemistä, kun ensin talon yli lensi lentokone, jollaista moni ei ollut 50- ja 60-luvuilla koskaan nähnytkään, ja sen perään tuli vielä myyjä fillarilla."
Suomi on etenkin maaseudulla pitkien etäisyyksien maa, joten poljettavaa piisasi. Usein kuvien myyjät kysyivät päivän päätteeksi viimeisessä kohteessa, sopisiko jäädä yöksi taloon. Aamulla matka jatkui taas.
”Siinä oli tilallisilla ihmettelemistä, kun ensin talon yli lensi lentokone, jollaista moni ei ollut 50- ja 60-luvuilla koskaan nähnytkään, ja sen perään tuli vielä myyjä fillarilla”, Johansson sanoo.
Maaseudun ilmakuvaaminen ja samalla maaseudun muutoksen dokumentointi jatkui noin 2000-luvulle aktiivisena.
Johansson itse aloitti toiminnan 1987. Siinä vaiheessa kuvaamiseen käytettiin jo usein helikoptereita. Nekin olivat pieniä, kiikkeriä ja säiden armoilla olevia kapistuksia.
”1990-luvun lopussa oli vielä kolme isoa firmaa, jotka kuvasivat. Meilläkin oli silloin 60 edustajaa firmassa, jotka kauppasivat kuvia ovelta ovelle.”
Vuoteen 2010 mennessä toiminta oli kuitenkin lähes tyystin kuollut.
Korvasiko drone lentokoneen?
Dronet alkoivat yleistyä kiihtyvällä tahdilla 2010-luvulla.
Onko niissä syy siihen, että ilmakuvaaminen bisneksenä loppui? Onhan droneilla periaatteessa kenen tahansa paljon helpompaa ottaa ilmakuvia.
”Minä en näe droneja perinteisen ilmakuvaamisen kilpailijoina, sillä kysymys on erilaisesta lajista. Molemmissa on puolensa ja puolensa”, Johansson sanoo.
Lentokoneella tai helikopterilla voidaan tehdä laajoja massakuvauksia, sillä matkaa taitetaan yläilmoissa pitkiä siivuja. Tämä mahdollistaa suurien alueiden kuvaamisen kerralla.
Dronella kuvattaessa täytyy siirtyä aina lähelle kuvauspaikkaa, sillä droneilla ei kymmenien tai satojen kilometrin mittaisia matkoja pääse lentelemään.
Johanssonin mukaan droneilla on myös vaikeampaa saada yhtä laadukkaita kuvia kuin sillä tavalla, että ammattimainen valokuvaaja oikeasti ottaa kuvan itse yläilmoista. Toisaalta tyylikkään videokuvan ottaminen on droneilla verrattomasti vaivattomampaa kuin lentokoneesta käsin.
Perinteisen ilmakuvausbisneksen kuoleman syy oli Johanssonin mukaan dronejen sijaan kysynnän ja tarjonnan laki: lentäminen ja kuvaaminen sekä kuvien markkinointi kävivät yksinkertaisesti liian kalliiksi suhteessa siihen, kuinka moni oli valmis maksamaan riittävän summan ilmakuvista.
Suomen maaseudun muutoksen kuvaamisen lopettaminen johtui siis lopulta samasta syystä kuin se, miksi maaseutu tyhjenee: toiminnan ylläpito ei ole riittävän kustannustehokasta.
Vaikka ilmakuvaaminen on liiketoimintana tyrehtynyt, Johanssonin mukaan kiinnostus vanhoja ilmakuvia kohtaan on edelleen suurta.
Esimerkiksi sukututkimuksen suosion myötä ihmisiä kiinnostaa, mistä he ja heidän sukunsa on lähtöisin: miltä oman suvun historia näyttää, missä heidän juurensa ovat.
Haastattelun lisäksi lähteenä on käytetty Yle Areenasta katsottavissa olevaa Ilmakuvien Suomi -dokumenttia.
Lähteinä on käytetty myös Ilta-Sanomien artikkeleita: [1], [2]
Drone on kuin kamera: lapsikin osaa käyttää, mutta hyvä jälki vaatii taitoa ja visuaalista silmää
Julius Janssonin puoliso työskentelee kiinteistönvälitysalalla, ja tämä asia oli viitisen vuotta sitten Janssonille hyvä tekosyy hankkia drone: aina silloin tällöin kiinteistöjä täytyi kuvata ilmasta käsin.
Jansson hommasi dronen ja lähti lennättämään sitä – niin helppoa se oli.
”Silloin säännökset olivat lepsumpia, niin käytännössä se oli vaan, että avataan paketti ja opetellaan käyttämään. Nykyään täytyy rekisteröityä Traficomille, tehdä siellä nettitesti ja maksaa lupamaksu, joka on muutaman kympin vuodessa”, Jansson sanoo.
Hän innostui dronekuvaamisen mahdollisuuksista tosissaan. Reilu vuosi sitten Jansson jätti päivätyönsä markkinoinnin konsulttina ja perusti yrityksen, jonka yksi toimialoista on ilmakuvien ottaminen.
Onko se vaikeaa?
Jansson tekee kuvauksia kaikille asiakkaille, jotka ilmakuvia tai -videoita tarvitsevat, mutta eniten keikkaa on kiinteistö- ja rakennusalalle, jonne Jansson ottaa esimerkiksi markkinointikuvia.
”Itse lennättäminen ei ole vaikeaa, vaan drone on aika automaattinen laite. GPS:n ja sensoreiden avulla laite pysyy paikallaan, ellei sitä halua johonkin suuntaan ohjata.”
Hän vertaa dronea kameraan: lapsikin osaa sitä teknisesti käyttää, mutta hyvien kuvien ottaminen vaatii visuaalista ammattitaitoa.
”Siinä auttaa valokuvaustausta, jota minullakin on.”
Dronekuvaamisessa on lainalaisuutensa
Sääolosuhteet ovat merkittävässä roolissa dronekuvaamisessa, sillä ainakaan Janssonin käyttämä malli ei kestä kovin hyvin vettä.
Siksi sateella tai lumisateella ei kannata lähteä lentämään. Myös myrskytuulessa kuvaaminen on hankalaa.
Tietyissä tilanteissa tarvitaan pelisilmää. Koska akku kestää vain noin 15–20 minuuttia, kovin pitkälle meren ylle ei kannata lähteä myötätuuleen. Kun takaisin täytyy tulla vastatuulessa, lentoaika on pidempi, ja drone saattaa pudota kesken matkan mereen akun loppuessa.
Periaatteessa dronea voi lennättää kilometrien päähän ja kilometrien korkeuksiin – tekniikkaa sallii sen – mutta lain mukaan dronen täytyy olla aina näköetäisyyden päässä.
Tämän vuoksi muutamaa sataa metriä kauemmas ei kannata lentää. Ja jos haluaa lennättää korkeammalla kuin 120 metriä, täytyy pyytää erikoislupa Traficomilta.
Suomessa on alueita, joilla droneja ei saa lennättää tai lennättäminen on tarkasti rajoitettua. Tällaisia paikkoja ovat esimerkiksi lentoasemat, sairaalat, poliisiasemat ja sotilasalueet.
Joskus tapahtuman takia tietylle alueelle saatetaan asettaa lentokieltoalue.
”Esimerkiksi itsenäisyyspäivänä Helsingin keskustassa ei saa lennättää. Myös hävittäjälentojen aikana tai vaikkapa huippukokouksien aikana tietylle alueelle asetetaan usein lentokielto.”
Ajantasainen kartta lentokieltoalueista löytyy osoitteesta aviamaps.com
Kuva kiinnostaa tekniikkaa enemmän
Jotkut droneharrastajat ovat Janssonin mukaan kovasti kiinnostuneita lennokkiensa tekniikasta ja rakentelevat itse erilaisia laitteita.
Janssonia tämä puoli ei ole koskaan hirveästi kiinnostanut. Häntä kiehtovat tekniikan sallimat visuaaliset mahdollisuudet.
”Se tuo paljon lisäulottuvuuksia valo- ja videokuvaamiseen, kun kameran saa sellaiseen paikkaan, johon sitä ei aiemmin kovin helposti saanut.”
Tämä juttu on Aiherahoitettua journalismia. Rahoittaja on Propeller. Rapportin Aiherahoitetussa journalismissa rahoittaja tuo toimittajan haluamansa aiheen äärelle, ja toimittaja kirjoittaa jutun itsenäisesti ja aihetta lukuun ottamatta tilaajasta riippumattomasti. Tilaaja on vaikuttanut sisältöön ainoastaan toimeksiannolla, johon voit tutustua täällä.
Näin jutusta puhutaan
Tilaa uutiskirjeemme
Haluan vastaanottaa luettavaa ja tuoreimmat kuulumiset Rapportilta.