Tekevätkö kaikki terveydenhuollon toimenpiteet meistä terveempiä? Tarpeettomat lääketieteelliset hoidot ja niistä koituvat haitat ovat merkittävä ongelma länsimaisessa terveydenhuollossa, sanoo amerikkalainen tutkiva toimittaja Jeanne Lenzer.
Japanissa koettiin kummia 1960-luvulla. Eri puolilla maata lääkäreiden vastaanotolle ilmestyi potilaita, joiden ensioireet muistuttivat tavallista vatsatautia: ripulia, oksentelua ja pahoinvointia. Pian tämän jälkeen potilaiden vointi kehittyi entistä huolestuttavampaan suuntaan: Heidän kielensä päällä alkoi kasvaa jotakin, joka muistutti vihreää karvaa. Osalla potilaista myös virtsa muuttui vihreäksi. Osa potilaista taas havaitsi raajoissaan ensin puutumista, mikä saattoi edetä täysimittaiseksi halvaukseksi, ja osa sokeutui osittain tai kokonaan. Moni menetti henkensä.
Oireyhtymä oli todella mystinen. Vastaavaa ei tunnettu missään maailmassa. Epidemia oli silti hyvin todellinen: vuosien 1955-1970 välillä siihen sairastui arviolta 11 000 ihmistä. Kuolleita oli noin 900.
Viranomaiset etsivät epidemian aiheuttajaa kuumeisesti. Potilailta eristettiin useita eri viruksia, mutta mikään niistä ei riittänyt selittämään epidemiaa. Tutkijat etsivät sairauden aiheuttajaa vesijohtovedestä ja torjunta-ainealtistuksesta, mutta vähitellen kaikki teoriat jouduttiin hylkäämään. Oireyhtymä oli saanut nimen SMON – subakuutti myelo-optinen neuropatia – mutta se näytti säilyttävän salaisuutensa.
1970-luvulla tutkijat tekivät tärkeän havainnon. He huomasivat, että kaikki sairastuneet olivat käyttäneet samaa antibioottia. Tätä ei ensin huomattu, koska antibiootteja myytiin eri kauppanimillä, mutta vaikuttava aine oli sama. He olivat saaneet antibioottia vatsavaivoihin – jonka takia ihmiset olivat hakeutuneet lääkäriin – mutta sitten lääke aiheuttikin omat oireensa, joita luultiin sairauden oireiksi.
Kyseinen antibiootti, kliokinoli, oli tarkoitettu ameeba-punataudin hoitoon. Japanin epidemia syntyi siitä, että lääkettä määrättiin myös muihin kuin ameebojen aiheuttamiin vatsavaivoihin. Sitä määrättiin myös korkeampina annoksina ja huomattavasti pidempinä kuureina kuin muissa maissa. Suomessa kliokinolia ei käytetä tablettimuotoisena.
Mitä enemmän hoitoa, sitä parempi terveys?
Jeanne Lenzer on käyttänyt vihreän karvaisen kielen tapausta esimerkkinä ongelmista, joita syntyy, kun ihmisiä hoidetaan tarpeettomasti ja liikaa. Silloin hoidosta itsestään voi tulla suurempi ongelma kuin alkuperäisestä vaivasta, johon hoitoa tarvitaan. Lenzerin mukaan tarpeettomat hoidot ovat merkittävä ongelma länsimaisessa terveydenhuollossa.
Mitä tarpeeton hoito sitten on? Se on ensinnäkin hoitoa, joka ei edistä terveyttä. Hyvä esimerkki tällaisesta terveyttä edistämättömästä hoidosta löytyy Lenzerin läheisen yhteistyökumppanin, toimittaja Shannon Brownleen kirjasta Overtreated. Siinä hän kertoo tarinan lääkäri-tutkija Jack Wennbergista, jonka tehtävänä oli arvioida terveydenhuollon vaikuttavuutta Vermontin osavaltiossa. Vermont oli 1960-luvulla hyvin homogeeninen osavaltio: väestö oli lähes kokonaan valkoista ja sosioekonomiset erot olivat pienet. Silti terveydenhuollon aktiivisuus ja toiminta vaihteli valtavasti eri piirikuntien välillä. Esimerkiksi yhdessä piirikunnassa vain seitsemältä prosentilta lapsia poistettiin nielurisat, kun toisessa luku oli 70 prosenttia.
Kun Wennberg tutki asiaa, hän ei löytänyt nielurisojen poistoleikkausten valtaville eroille lääketieteellistä perustetta. Jotkut lapset vain sattuivat asumaan alueella, jossa lääkärit halusivat poistaa nielurisoja. Tärkein opetus oli kuitenkin tässä: aggressiivinen terveydenhoito ei tehnyt ihmisistä terveempiä. Niissä piirikunnissa, joissa ihmisiä hoidettiin enemmän – joissa siis tehtiin enemmän lääketieteellisiä toimenpiteitä – ihmiset eivät olleet yhtään sen terveempiä kuin niissä, joissa ihmisiä hoidettiin vähemmän.
Tämän havainnon kuvittelisi kiinnostavan poliittisia päättäjiä. Terveydenhuollosta kantautuu jatkuvasti viestejä resurssipulasta ja pitkistä jonoista. Mutta tekevätkö kaikki terveydenhuollon toimenpiteet meistä terveempiä? Jos tunnistaisimme paremmin, mitkä toimenpiteet ja hoidot ovat tarpeettomia, voisimme säästää terveydenhuollon menoissa pitkän pennin.
Laskeumaverkoista ongelmia
Toinen puoli tarpeettoman hoidon ongelmaa on se, että hoidot voivat joskus olla vahingollisia – asettaa potilaat jopa vaaraan, jonka he välttäisivät ilman hoitoa. Lenzerillä on tästä omakohtaista kokemusta. Ennen kuin hänestä tuli toimittaja, hän toimi leikkaussalihoitajana sairaalan ensiapupolilla. Eräänä päivänä hän sai kuulla, että hoito, jota he olivat antaneet rutiininomaisesti rintakipupotilaille, aiheuttikin hengenvaarallisia rytmihäiriöitä. Lenzer alkoi kaivella lisätietoa asiasta, ja se vei hänet tutkivan toimittajan uralle.
