Synninpäästökauppaa - miten pankkiireista tuli luonnonsuojelijoita
Luonnonsuojelun varhaiset pioneerit olisivat varmasti ihmeissään selatessaan tätä listaa: metsäpäästäinen 17 euroa, käpytikka 34 euroa, kalatiira 84 euroa, harmaahaikara 841 euroa ja saimaannorppa 9755 euroa.
Jani Kaaro
11/2/2016
Lukijoiden tuella
Heidän hämmästystään tuskin lieventäisi se tieto, että luvut ovat Ympäristöministeriön antamia ohjehintoja Suomessa rauhoitetuille lajeille, vaan päinvastoin, pahentaisi sitä. ”Mitä maailmalle oikein on tapahtunut”, he kysyisivät toisiltaan. ”Eikö eläimillä ollut arvo? Ei hintaa!”
Vielä hämmästyneempiä he saattaisivat olla, jos he pääsisivät kuuntelemaan neuvotteluja jonkin sademetsän suojelusta. Omana aikanaan he puhuivat luonnon rakastamisesta: luonto oli heille jotakin majesteetillista ja kesytöntä, sielua elävöittävää ja mieltä virkistävää, ja tärkeää ja hienoa itsessään. Nyt he kuitenkin näkisivät teknokraattien laskevan kuinka paljon metsä tuottaa päästöoikeuksia metsän suojeluun sijoittaneille teollisuuslaitoksille. He kuulisivat arvioita ekosysteemipalvelujen rahallisesta arvosta ja biodiversiteettiyksiköistä. He näkisivät, että tätä uutta luonnonsuojelua johtavat pankkiirit ja heidän visionsa luonnosta arvopaperikauppana.
Ekosysteemipalvelun käsite on ollut tärkeä etappi prosessissa, jossa luonnonsuojelun kansainväliset mekanismit ovat siirtyneet yhä enemmän talousteknokraattien käsiin. Käsitteen ideana on, että luonto tuottaa ihmisille palveluita, kuten viljelykasvien pölytystä, tulvasuojelua, puhdasta vettä ja henkistä virkistäytymistä, ja kaikelle tälle voidaan laskea taloudellinen arvo. Käsite itse on täysin luonnonsuojelun hengen mukainen. Sen tarkoituksena oli havahduttaa ihmiset näkemään, miten valtava merkitys ekosysteemeillä ihmiselle on, ja miten paljon ihmiset konkreettisesti menettivät ekosysteemejä tuhoamalla.
Sitten ekosysteemipalvelut valjastettiin kuitenkin syvemmälle talouden rattaisiin. Jos ekosysteemipalvelut kerran sisälsivät näin paljon rahassa mitattavaa arvoa, eikö niillä voisi myös tehdä rahaa? Valtiot ja kansainväliset luonnonsuojelujärjestöt ottivat ideasta kopin. Sen jälkeen on luotu mekanismeja, joissa luontoa voi saastuttaa tai tuhota yhdessä kohteessa, jos saastutuksen tai tuhon korvaa toisessa kohteessa. Mekanismit edellyttävät, että luonto pilkotaan abstrakteiksi yksiköiksi, joilla voidaan käydä arvopaperikauppaa. Arvopaperikauppa taas vaatii pörssejä, meklareita ja pankkiireja, joiden käsiin luonnon suojelu ja tuhoaminen – luonnon kohtalo, toisin sanoen – yhä useammin siirtyy.
Olikohan tämä kuitenkaan kovin hyvä idea? Ja jos idea onkin hyvä, millainen on ollut käytäntö? Nyt kun näistä mekanismeista alkaa olla usean vuoden kokemus, voimme saada siihen vastauksia.
Kiertoretki luonnonsuojelubisnekseen on hyvä aloittaa kompensaatiojärjestelmistä suurimmasta ja kauneimmasta, eli Euroopan kasvihuonekaasujen päästökaupasta. EU:n päästökauppa toimii siten, että EU määrää kasvihuonekaasujen päästöille katon ja kukin jäsenmaa asettaa tämän katon perusteella omat kansalliset päästörajansa. Kansallisten päästörajojen perusteella teollisuuslaitoksille myönnetään tietty määrä päästöoikeuksia (krediittejä), ja jos teollisuuslaitos haluaa ylittää tämän rajan, sen on ostettava uusia krediittejä markkinoilta. Näitä krediittejä voivat myydä esimerkiksi toiset teollisuuslaitokset, jotka ovat alittaneet omat päästörajansa. Päästökaupassa on lisäksi mukana Clean Development -mekanismi (CDM), jonka kautta yritys voi rahoittaa kasvihuonekaasuja vähentäviä toimenpiteitä kehitysmaissa, ja saada tätä vastaan lisää päästöoikeuksia.
Ajatus päästökaupan taustalla on intuitiivisesti järkevä: Jos saastuttaminen tietyn päästörajan yli maksaa, yrityksellä on kannustin investoida teknologioihin, jotka pitävät päästöt rajan alapuolella. Jos yritys tässä onnistuu, se voi jopa hyötyä taloudellisesti, koska sille jää ylimääräisiä krediittejä, joita se voi myydä eteenpäin.
Katsotaan ensin EU:n päästökaupan isoa kuvaa. Kun päästökauppa EU:ssa kymmenen vuotta sitten aloitettiin, sitä kritisoitiin ankarasti päästöoikeuksien liian alhaisista hinnoista. Hinnat olivat kuitenkin alhaiset hyvästä syystä. Jos krediittien hinta olisi nostettu korkeaksi, yritykset olisivat siirtäneet tappionsa asiakkaiden maksettavaksi. Tämä olisi aiheuttanut tyytymättömyyttä ja protestimielialaa päästökauppaa vastaan ja se olisi voinut tyrehtyä alkuunsa. Lopputulos kuitenkin oli, ettei yrityksillä ollut erityistä kannustinta alittaa päästörajojaan, koska päästöoikeuksia sai ostaa niin halvalla. Päästötkään eivät vähentyneet.
Kun toinen vaihe alkoi, krediittien hintaa nostettiin, mutta arvostelijoiden mukaan ei taaskaan riittävästi. Tässä vaiheessa oli mukana myös muuta epäonnea. Eurooppa oli taloustaantumassa ja monet teollisuuslaitokset olivat supistaneet tuotantoaan. Tämän vuoksi monille yrityksille jäi käteen ylimääräisiä päästöoikeuksia, ja niistä kertyi markkinoille ylitarjontaa. Päästöt eivät vieläkään vähentyneet.
Kolmas vaihe alkoi vuonna 2013, jolloin kauppaan otettiin mukaan huutokauppamekanismi. Toisin sanoen krediittejä voitiin nyt myydä ja ostaa huutokaupassa, jolloin krediittien hinnan ajateltiin asettuvan markkinaehtoisesti. Huutokauppa läksi kuitenkin takkuillen käyntiin: markkinoilla oli niin paljon ylimääräisiä krediittejä, että huutokauppa jouduttiin perumaan lähes välittömästi. Näiden alkuvaikeuksien jälkeen päästökauppa on kuitenkin petrannut juoksuaan: päästöt ovat hieman vähentyneet talouden kasvusta huolimatta, ja kauppa on alkanut tuottaa valtioillekin rahaa. Esimerkiksi viime vuonna Suomi nettosi päästökaupasta lähes sata miljoonaa euroa.
Onko päästökauppa kuitenkaan ratkaisu ja jos se on ratkaisu, mihin se on ratkaisu? Arvostelijat sanovat, että jos kasvihuonekaasujen nousu ilmakehässä halutaan estää, ainoa ratkaisu on pitää fossiiliset polttoaineet maassa. Tämä tarkoittaisi yhteiskuntien organisointia uudelleen siten, etteivät ne enää ole riippuvaisia fossiilisista polttoaineista. Se olisi massiivisen mittaluokan kollektiivinen ponnistus, ja vaatisi valtavasti yhteiskunnan resursseja.
Arvostelijoiden mukaan päästökauppa ei edistä tätä tavoitetta millään tavalla. Päinvastoin, päästökaupan nimissä teollisuus saa jatkaa pitkälti samalla tavalla kuin tähänkin asti. Teollisuudella voi olla pieni kannustin pysyä tietyissä päästörajoissa, mutta ei kannustinta järjestää tuotantoaan uudelleen fosiilisista polttoaineista riippumattomaksi.
Jos kuitenkin unohdamme sanan päästö ja keskitymme sanaan kauppa, näemme ehkä selkeämmin mitä EU:n päästökauppa on. Se on valtava byrokraattinen järjestelmä, joka mittaa, valvoo, rekisteröi, sertifioi ja validoi päästöjä, päästöleikkauksia ja päästöoikeuksia. Se on yli sadan miljardin arvoinen markkina-alue, jossa ostajat, myyjät, konsultit, sijoittajat, meklarit, välittäjät ja pankkiirit koettavat löytää yhä uusia keinoja puristaa järjestelmästä yhä enemmän rahaa. Siinä yritykset ja sijoittajat voivat tehdä huikeita summia ohuesta ilmasta samalla kun ne varmistavat, että saastuttaminen jatkuu.
Hyvän esimerkin tällaisesta keinottelusta tarjoaa ranskalainen yritys Rhodia. Sen tehdas Etelä-Koreassa tuottaa nylonin valmistuksessa tarvittavaa adipiinihappoa. Nylonin valmistuksen lisäksi adipiinihapolla voidaan tuhota kasvihuonekaasu typpioksidia, jonka ilmakehää lämmittävä vaikutus on 310 kertaa suurempi kuin hiilidioksidin. Tämä tarkoittaa, että jos Rhodia tuhoaa yhden tonnin typpioksidia, se tuottaa markkinoille krediittejä 310 hiilidioksiditonnin edestä. Kaikkiaan yhtiön on arvioitu voivan tuottaa markkinoille päästöoikeuksia miljardin dollarin arvosta, ja krediittien myymisestä onkin tullut Rhodialle sen keskeinen bisnes. Se saa krediittien myymisestä 25 kertaa enemmän tuloja kuin adipiinihapon perinteisiltä markkinoilta. Ongelma vain on, että tämä kauppa ei vähennä hiilidioksidipäästöjä, vaan päinvastoin, pitää ”likaisen” teollisuuden pyörät rasvattuna tuottamalla markkinoille lisää päästöoikeuksia. Miksi teollisuus korvaisi saastuttavan teknologian uusiutuvalla, kun saastutus on niin helppoa kompensoida pois kirjanpidosta.
Toinen jatkuva keinottelun kohde ovat olleet CDM-projektit, joissa yritykset saavat krediittejä kasvihuonekaasuja vähentävistä hankkeista köyhissä maissa. Kritiikkiä nämä ovat saaneet osakseen siitä, että monilla CDM-hankkeilla ei ole mitään tekemistä ilmastokysymysten kanssa. Etelä-Amerikassa on tälläkin hetkellä käynnissä useita vesivoimahankkeita, joita on rahoitettu CDM-mekanismin kautta. Nämä hankkeet tuottavat valtavan määrän krediittejä, joita vesivoimalan omistajat voivat myydä rikkaiden maiden teollisuuslaitoksille, ja saada tästä myynnistä miljoonien dollarien kassavirran. Samanaikaisesti vesivoimaloiden alta ajetaan pois kokonaisia kyliä, tuhotaan elinkeinoja ja hukutetaan suuria aloja sademetsää veden alle. Ironisesti vesivoimaloiden tekoaltaat ovat itsessään kasvihuonekaasujen lähteitä.
Päästökauppa ja CDM-projektit tarjoavat yrityksille niin monia mahdollisuuksia lypsää systeemiä, että EU:n päästökaupasta on tullut jättimäinen magneetti myös rikollisille. Interpolin vuonna 2013 julkaistussa raportissa varoitettiin, että ilman riittävää sääntelyä ja valvontaa yhä suurempi osa päästökaupasta uhkaa luisua järjestäytyneen rikollisuuden pelikentäksi. Sitä se tosin osin jo on: Ranskalainen analyytikko ja dokumentin Carbon Crooks ohjaaja Marius-Cristian Frunza on laskenut, että vuosien 2005-2011 aikana petokset rokottivat EU:n päästökaupan arvosta 20 miljardia dollaria. Päästökauppa on rikollisille houkutteleva kohde, koska siinä ei myydä käytännössä mitään muuta kuin lupauksia. Näiden lupausten todentaminen vie aikansa, ja sillä välin kun viranomaiset selvittävät mitä on tapahtunut, rikolliiset ovat jo kaukana.
Päästökaupparikollisuuden monista muodoista selvimmin rikolliseksi tunnistettava lienee varastaminen. Euroopasta tiedetään ainakin kuusi tapausta, joissa hakkerit ovat tunkeutuneet eri maiden kansalliseen päästökaupparekisteriin ja varastaneet sieltä miljoonia päästökrediittejä, joita he ovat myyneet eteenpäin. Dramaattisin tällainen varkaus tapahtui Prahassa, jossa hakkerit soittivat ensin pommiuhkauksen päästökaupparekisteriä hallinnoivan viraston toimistoon. Poliisien etsiessä toimistosta pommia, hakkerit ehtivät imuroida rekisteristä noin 1,2 miljoonaa krediittiä omille tietokoneilleen. Samanlaisia, mutta pienempiä iskuja on nähty Itävallassa, Kreikassa ja Romaniassa. Romaniassa hakkerit varastivat Holcimilta, Euroopan suurimmanlta sementtituottajalta, 1,6 miljoonaa krediittiä, arvoltaan noin 19 miljoonaa dollaria. Kaikkiaan näissä iskuissa on menetetty varkaille noin 50 miljoonaa dollaria.
Ympäristön kannalta ikävimpiä ovat rikokset, joissa lupaukset ympäristön parantamisesta ovat osoittautuneet huijauksiksi. Näistä kenties surkuhupaisin on tapaus, jossa amerikkalaisen bisnesmiehen, Russ Georgen onnistui myydä Vatikaanille idea hiilineutraalista vatikaanivaltiosta. George suunnitteli istuttavansa Unkariin miljoona puuta, ja myydä niistä saadut krediitit päästökauppamarkkinoilla. Saadakseen projektilleen julkisuutta, George lahjoitti Vatikaanille niin paljon krediittejä, että Vatikaani saattoi julistautua hiilineutraaliksi. Ongelmana vain on, että julkisuustemppu toteutettiin vuonna 2007 eikä projektissa ole istutettu tähän päivään mennessä yhtään puuta. Kun projektin surullinen tila vuonna 2010 nousi otsikoihin, Vatikaani llmoitti harkitsevansa oikeustoimia Georgen yritystä vastaan.
Vastaavia tapauksa tiedetään useita. Vuonna 2011 australialainen lehdistö paljasti tapauksen, jossa paikallinen yrittäjä myi Australian PGA-golfturnaukselle ja Sydney Turf Club -hevoskilpailuille niin paljon krediittejä, että ne julistautuivat hiilineutraaleiksi. Krediitit oli yrittäjän mukaan tuotettu suurissa metsitysprojekteissa Afrikassa ja Aasiassa. Mitään metsitysprojekteja ei todellisuudessa ollut olemassa. Ongelmana on, että köyhlllä mailla ei ole resursseja eikä aina tahtoakaan valvoa päästökauppaan liittyviä metsitys- tai tuulivoimahankkeita tai huolehtia niiden jatkumisesta. Afrikkalaisissa metsitysprojekteissa on ilmennyt tapauksia, joissa samoja krediittejä on myyty useille eri ostajille. CDM-ohjelmaa on käytetty hyväksi myös siten, että jäähdytinnesteiden valmistajat Aasiassa paradoksaalisesti lisäsivät päästöjään saadakseen ohjelmalta enemmän rahaa niiden eliminoimiseen.
Päästökaupan huijauksista suurin osa on kuitenkin ollut arvonlisäverohuijauksia. Frunzan arvion mukaan kaikesta vuosina 2005-2011 rikollisille menetetystä rahasta peräti 60 prosenttia liittyi arvonlisäverohuijauksiin.
Arvonlisäverohuijausten anatomia on periaatteessa yksinkertaista. Jos teet ostoksia ulkomailla, sinun ei tarvitse maksaa kaikista hyödykkeistä arvonlisäveroa jos viet ne pois maasta. Samalla tavalla rikolliset saattoivat ostaa krediittejä yhdestä maasta ilman arvonlisäveroa, viedä ne pois maasta ja myydä ne toisessa maassa arvonlisävero päälle lätkäistynä. Arvonlisävero ei kuitenkaan päädy verottajalle, vaan rikollisten taskuihin. Nämä huijaukset olivat usein taiten tehtyjä. Krediittejä siirrettiin usein bulvaanilta toiselle, minkä vuoksi niiden alkuperää oli vaikea jäljittää. Monimutkaisemmissa kuvioissa kaupasta on muodostettu karuselli, jossa samoja krediittejä on kierrätetty maasta pois ja takaisin yhä uudestaan, jolloin arvonlisäverokin on tilitetty monta kertaa.
Mielenkiintoinen episodi arvonlisäverohuijauksessa oli löytö, jonka mukaan suurin osa arvonlisäverohuijauksista palautui Tanskaan. Syy tähän oli se, että Tanskassa päästökaupparekisteriin kirjautuminen ei vaatinut kuin nimen ja sähköpostiosoitteen. Mitään taustatarkastuksia ei tehty. Kun Guardian paljasti Kööpenhaminan ilmastokokouksen alla vuonna 2009, miten Tanskaa käytettiin hyväksi päästökauppahuijauksessa, Tanskan hallitus joutui säätämään hätälain karusellin pysäyttämiseksi.
Arvonlisäverohuijausten mittakaava on ollut merkittävä. Siitä kertovat esimerkiksi arviot Pariisissa toimineen Blue Next- päästökrediittipörssin toiminnasta. Blue Next oli Ranskan suurin päästökauppapörssi vuoteen 2012 asti, minkä jälkeen se lopetettiin. Pörssi oli osin Ranskan hallituksen omistama ja se tarjosi välitöntä arvonlisäveron palautusta maan ulkopuolelta ostetuille krediiteille. Frunza arvioi, että vuosina 2008-2009 pörssissä käydyistä kaupoista peräti 90 prosenttia oli osa jonkinlaista alv-huijauskarusellia. Ranskan kannalta se tarkoitti 1,9 miljardin euron verotulojen menetystä.
Ongelma ei kuitenkaan ole yksin siinä, miten paljon valtiot menettävät verotuloja. Toinen puoli ongelmaa on, minne rahat menevät. Foreign Policy-sarjassa haastatellun Frunzan mukaan siemenraha alv-huijausten pyörittämiseen tulee pitkälti kansainvälisiltä rikollisjärjestöiltä. On myös merkkejä siitä, että osa petoksella saadusta rahasta on päätynyt Lähi-Idän terroristien rahoittamiseen. Eräs tällainen tapaus tuli päivänvaloon vuonna 2014, kun Yhdysvaltain ja Britannian tiedustelupalveluiden agentit löysivät Afganistanin ja Pakistanin rajalla sijaitsevasta luolasta päästökauppaan liittyviä dokumentteja. Niistä paljastui huikean mittakaavan alv-huijauskaruselli, jota pyöritti brittiläis-pakistanilainen liikemies yrityksensä SF Energy Trading kautta. Koska yrityksen osoite oli Milanossa, huijausta ovat selvittäneet Italian viranomaiset. Heidän mukaansa alv-huijaus on maksanut Italialle noin 1,15 miljardia euroa menetettyinä verotuloina, ja osa siitä on erittäin todennäköisesti päätynyt islamistisille terroristiryhmille.
Toinen suuri kompensaatiojärjestelmä on YK:n alainen Reduced Emissions from Deforestation and Forest Degradation-ohjelma (REDD). Sen tavoite on kunnianhimoinen: estää trooppisten metsien tuhoaminen. Ideana on, että koska trooppiset metsät suorittavat monia ekosysteemipalveluja – kuten hiilen sitomista – rikkaat maat maksavat köyhille maille siitä, etteivät ne tuhoa metsiään. Valtiot voivat maksaa suoraan toisille valtioille summan, jonka vastaanottava valtio sijoittaa metsiensuojeluun. Yritykset taas voivat rahoittaa esimerkiksi metsiensuojelualueiden perustamista. Sijoitusta vastaan syntyy krediittejä, jotka vähentävät rahoittajavaltion hiilijalanjälkeä tai joiden valtuuttamana yritykset saavat saastuttaa, tai joilla käydään kauppaa päästökaupan pörsseissä.
Hyvän kuvan REDD:istä saa sen lippulaivaprojektista: Rimba Rayasta. Tämä on 64 000 hehtaarin laajuinen metsäalue Indonesiassa; tärkeä turvapaikka orankeille, puuleopardeille ja malaijinkarhuille. Yksi Rimba Rayan suojelun päärahoittajista on Norjan valtio miljardilla dollarilla. Mukana on myös venäläinen kaasujätti, Gazprom ja saksalainen finanssitalo Allianz. Projektin oletetaan tuottavan 30-vuotisen sopimuskautensa aikana yli satamiljoonaa krediittiä, joita vastaan Gazprom saa saastuttaa ja joilla Allianz voi tehdä bisnestä. Osa krediittien myynnin tuotoista ohjataan alueella elävien ihmisten elintason kohentamiseen. Projekti on toistaiseksi ainoa REDD-projekti, joka on tuottanut yhtään krediittiä. REDD:in krediittejä ei tosin vielä voida myydä osana vakiintuneita päästökauppapörssejä, joten niiden tuotto on jäänyt vähäiseksi.
Rimba Raya on REDD:in arvostelijoidenkin mielestä ollut kohtalaisen onnistunut projekti. Kiitos siitä lankeaa pitkälti kansalaisjärjestölle nimeltä Infinite Earth, joka on itsepintaisesti uskonut projektiin ja koordinoinut sitä ruohonjuuritasolta siten, että myös paikalliset saavat siitä hyötyä. Mutta entä jos tällaista järjestöä ei ole? Jos sijoittajat voivat ostaa metsien hiilivarannot itselleen, mitä tapahtuu alkuperäiskansoille, jotka ovat tottuneet käyttämään metsää omiin tarpeisiinsa – poltto- ja rakennuspuuksi ja kaskiviljelyyn.
Keniassa REDD:in kautta on rahoitettu useita projekteja metsäisellä Cheranganin ylängöllä. Näissä metsissä elää lukuisia uhanalaisia lajeja, ja noin 15 000 hengen metsästäjä-keräilijä heimo Sengwer. Sen jälkeen kun REDD -projektit alkoivat Maailmanpankin koordinoimana, Kenian hallitus antoi sengwereille häädön perinteisiltä asuinsijoiltaan. Kun sengwerit eivät noudattaneet aikarajaa, Kenian metsäviraston työntekijät ovat ihmisoikeusjärjestöjen mukaan toistuvasti polttaneet heidän kotejaan ja kyliään ja pakottaneet heidät ulos metsästä. Syynä häätöön olivat laittomat hakkuut, joista syytettiin sengwereitä. Kansalaisjärjestöjen mukaan alueella suorittavat hakkuita useat toimijat, ja ne suhtautuvat skeptisesti väitteisiin sengwereiden tekemistä laajoista hakkuista.
Kenian tapaus paljastaa REDD:in keskeisen heikkouden. Monissa maissa alkuperäiskansojen omistusoikeutta ei ole määritelty. Jos heillä jossakin voi olla oikeus maahan, heillä ei välttämättä ole sitä puihin, ja vielä vähemmän puiden hiilivarantoihin. REDD:issä ei ole mitään mekanismia, jolla paikalliset asukkaat automaattisesti pääsisivät hyötymään REDD-krediitteistä. Näin hallitukset voivat ajaa paikalliset asukkaat ”tuhoamasta” metsää ja pitää niistä kertyvät krediitit itsellään.
Järkyttävin REDD:iin liittyvä huijaus paljastui Perussa vuonna 2012. Siellä australialainen pitkän linjan krediittihuijari David Nilsson oli saanut yhteyden Yagua-heimoon, jonka muutama tuhat jäsentä asuvat keskellä Amazonin sademetsää, Yaguat eivät ole käyneet kouluja ja harvat osaavat lukea tai kirjoittaa. Nilsson vakuutti heimopäälliköt, että hän maksaisi heimolle miljoonia dollareita ja toisi alueelle työpaikkoja, jos heimo luovuttaisi alueensa hiilivarannot – ja niistä saatavat krediitit – hänen käyttöönsä. Yaguat eivät tietenkään ymmärtäneet mikä on hiili tai mikä on krediitti, ja allekirjoittivat sopimuksen.
Oli kuitenkin muutakin, mitä yaguat eivät ymmärtäneet. Tämä kävi ilmi, kun Australian tutkivan journalismin ohjelma 60 Minutes löysi Nilssonin, ja toimittaja lähestyi häntä mahdollisena sijoittajana. NIlsson kertoi toimittajalle millaisen sopimuksen yaguat tosiasiassa olivat allekirjoittaneet. Heimo oli luovuttanut metsänsä Nilssonille 200 vuodeksi. Ensimmäiset 25 vuotta Nilsson vuolisi kultaa myymällä REDD-krediittejä. Tämän jälkeen hän hakkaisi metsät ja perustaisi niille palmuöljyplantaaseja.
Yaguain jälkeen Nilssonista on tehty havaintoja myös muissa Perun alkuperäisyhteisöissä. Kukaan ei tiedä millaisia sopimuksia hän on näiden heimojen kanssa tehnyt. Ilman 60 Minutes -ohjelmaa hän todennäköisesti jatkaisi toimintaansa vieläkin. Paljastuksen ansiosta hänestä on annettu pidätysmääräys Perussa, ja hän on tiettävästi palannut Australiaan.
Nilssonin tapaus voi olla äärimmäinen, mutta laajempi ongelma on, ettei kukaan tiedä mitä kentällä tapahtuu. Kun Papua-Uuden Guinean REDD-projektit aloitettiin, lentokoneet olivat yhtäkkiä täynnä pukumiehiä etsimässä strategisia asemia krediittimarkkinoilla. Trooppisissa sademetsissä liikkuu nyt todennäköisesti tuhansia sijoittajia – itsenäisiä onnenonkijoita ja finanssitalojen edustajia – jotka haluavat saada siivunsa REDD:in tuottamista krediiteistä. Millaisia sopimuksia he tekevät ja mitä ne tarkoittavat paikallisille asukkaille valtioissa, joissa valtiot eivät välitä pienten alkuperäisryhmien oikeuksista?
EU:n päästökaupan ja REDD:in tämänhetkiset ongelmat eivät tietenkään tarkoita, että projektit olisi automaattisesti tuomittu epäonnistumaan. EU esimerkiksi on koettanut puuttua huijauksiin poistamalla krediiteiltä arvonlisäveron, mikä on tehnyt alv-huijauksista käytännössä mahdottomia. EU:n päästökaupan osalta suurin kysymys on kuitenkin se, onko sitä ylipäänsä mielekästä jatkaa. EU.n päästökauppa on mittakaavaltaan ainoa järjestelmä, joka toimiessaan voisi vaikuttaa globaaleihin päästöihin. Monet suuret saastuttajat ovat kuitenkin sen ulkopuolella. Miksi EU.n yksin pitäisi olla luokan paras oppilas, jos muut tekevät mitä haluavat? Häviävätkö EU:n päästökaupassa saavutetut päästövähennykset muiden saastutukseen?
REDD-ohjelma on vasta alussa ja siihen liittyvä ongelmat ovat moninaiset Perustasolla voidaan kysyä, onko REDD:in lähtökohta edes oikea. REDD:issä metsistä saatavat päästöoikeudet lasketaan puuainekseen sitoutuneen hiiilen perusteella. Tätä varten tutkijat mittaavat eri-ikäisten puiden ympärysmittoja ja koettavat rakentaa matemaattisia malleja, joiden perusteella metsäalueeseen sidotun hiilen määrä saataisiin laskettua. Metsän hiilitase on kuitenkin paljon monimutkaisempi järjestelmä kuin vain puiden maanpäälliseen biomassaan sitoutunut hiili. Siihen vaikuttavat maaperän mikrobit, metsänpohjan mikroilmasto, lahottajasienten toiminta, mlljardit muurahaiset. jotka hengittävät sisään ja ulos, ja jotka muokkaavat maaperää – lukemattomia asioita liian monimutkaisia asioita simuloitavaksi. Miten nämä tekijät vaikuttavat metsän hiilitaseeseen vuosien ja vuosikymmenten aikana; entä maanjäristykset, tulvat, metsäpalot?
Toinen suuri kysymys on, missä ja miten REDD:in tuottamat krediitit myydään. Toistaiseksi tämä ei ole ollut ongelma, koska REDD-krediittejä on tuotettu niin vähän. Ongelmana on se valtava määrä krediittejä, joita trooppiset sademetsät voivat tuottaa. Greenpeace on laskenut, että jos REDD:in tuottamat krediitit otettaisiin mukaan EU:n päästökauppaan, ne romahduttaisivat krediittien arvon, ja EU:n päästökauppa olisi jälleen lähtöpisteessä.
Suuri kysymys on tietenkin myös se, miten REDDin tuottamat krediitit auttavat pysäyttämään metsätuhon. Tämä voisi onnistua, jos REDD:in kautta saadut varat ohjattaisiin paikallisille yhteisöille uusien elinkeinojen luomiseksi. Tarvitaan uusia elinkeinoja ihmisille, jotka nyt saavat elantonsa metsien hakkuista. Jos nämä ihmiset siirtyvät REDD-kohteista hakkaamaan toisia metsiä, metsätuho vaihtaa vain paikkaa.
Kahden viime vuonna julkaistun raportin tietojen valossa EU:n päästökauppa ja REDD näyttävät kuitenkin nappikaupalta sen rinnalla, mitä valtiot toisella kädellä tekevät. Brittiläinen Overseas Development -instituutti laski, että Indonesia ja Brasilia käyttävät sademetsää tuhoavan teollisuuden – metsäteollisuus, palmuöljy, soija ja lihakarja – tukemiseen yhteensä 41 miljardia dollaria vuodessa. Tämä on täysin toisen mittakaavan summa kuin REDD:in kautta saatu yksi miljardi Rimba Rayalle. Toinen tuore katsaus puolestaan osoittaa, miten valtavia voimia vastaan EU:n päästökauppakin taistelee. Samanaikaisesti kun koko maailma ”muka-puhuu” sitoutumisesta uusiutuvaan energiaan, G20 -maat ovat tukeneet fossiilisten polttoaineiden tuotantoa huikealla 452 miljardilla vuodessa.
Kompensaatiojärjestelmien viimeisin aluevaltaus Euroopassa on luonnon monimuotoisuuden suojelu. Tämä perustuu Euroopan Unionin viime vuonna julkaisemaan No Net Loss of Biodiversity - aloitteeseen. Sen ajatuksena on, että yhdessä kohteessa tuhottu monimuotoisuus voidaan ennallistaa jossakin toisessa kohteessa. Yksi tapa, jolla järjestelmä toimii, on ympäristöpankkien perustaminen. Ympäristöpankkiin voivat rekisteröityä maanomistajat, jotka saavat luontoarvoa sisältävistä kohteistaan – usko tai älä – biodiversiteetin tuhoamiskrediittejä. Kun grynderi haluaa raivata luontoarvoja sisältävän kohteen, hänkin rekisteröityy pankkiin, ja ostaa maanomistajalta riittävästi krediittejä oman kohteensa luontoarvojen tuhoamiseen. Krediitit lasketaan pilkkomalla luonnon monimuotoisuus laskennallisiksi biodiversiteettiyksiköiksi, ja nämä ykslköt ovat se ”biodiversiteetti” josta ei saa tulla nettohäviötä. Maanomistaja käyttää krediittien myynnistä saadut tulot oman kohteensa parantamiseen siten, että se korvaa toisessa kohteessa menetetyt yksiköt.
On täysin ymmärrettävää, että jos jonkin luontokohteen tuhoamista ei voi estää, tällainen kompensaatiojärjestelmä on parempi kuin ei mitään. Se voi joissakin tapauksissa pelastaa uhattuja populaatioita, kuten tilanteessa, jossa tiehanke uhkaa uhatun sammakkolajin tärkeää elinympäristöä, ja tuo elinympäristö sammakoineen voidaan keinotekoisesti rakentaa toisaalle. Nämä ovat kuitenkin erikoistapauksia. Mitä tapahtuu, jos biodiversiteetin kompensaatiota aletaan toteuttamaan kaikenlaisissa tilanteissa?
EU:n aloitteessa korostetaan, että kompensaation on oltava viimeinen keino. Brittien kokemukset kuitenkin osoittavat, että kun ympäristöpankkeja perustetaan, kompensaatiosta tulee nopeasti se ensimmäinen keino. Näin tapahtui esimerkiksi Britanniassa paljon julkisuutta saaneen Lodge Hilin tapauksessa.
Lodge Hill on armeijan hylätty ammus- ja varikkoalue Kentin kreivikunnassa. Se ei ole luonnonkaunista alkuperäismetsää, vaan pikemminkin pusikoitunut joutomaa. Sen, minkä se häviää luonnonkauneudessa, sen se kuitenkin voittaa auditorisessa kauneudessa – alueella elää yksi Britannian tiheimmistä satakielipopulaatioista. Satakielten elinvoimainen laulu Lodge Hillissä on tärkeää siksikin, että satakielten määrä Britanniassa on romahtanut. Verrattuna 40 vuoden takaiseen tilanteeseen, kanta on huvennut 90 prosentilla.Tärkeimpänä syynä pidetään elinympäristöjen tuhoutumista.
Lodge Hillistä tuli iso kiistakapula, sillä alue haluttiin raivata asuntotuotannolle. Turvatakseen satakielten elinympäristön, rakennuttaja aikoi kompensoida tuhon rakentamalla satakielille uuden elinympäristön toisaalle – joko pusikoittamalla vanhan joutomaan tai istuttamalla pajuja ja pensaita peltomaalle. Hankkeessa myönnetään, että projekti sisältää riskejä satakielten kannalta: ei ole takeita siitä, löytävätkö satakielet uuden elinympäristön eikä varsinkaan siitä, hyväksyvätkö ne sen. (Lodge Hillin tapauksessa rakennuttaja vetäytyi hankkeesta viime vuonna paikallisten raivokkaasta vastustuksesta johtuen.)
Tässä myönnytyksessä tulee hyvin esiin kompensaatiojärjestelmien perusongelma biodiversiteetin suojelussa. Toisin kuin kasvihuonekaasujen päästökaupassa, jossa hiilidioksiditonnin ilmastovaikutus on sama riippumatta siitä, missä se päästetään, kaksi paikkaa eivät koskaan ole samanlaisia. Jos luonnon monimuotoisuutta aletaan korvata tällä tavalla – laskennallisilla yksiköillä – itse paikka menettää merkityksensä. Kun luontoarvot pilkotaan keskenään vaihtokelpoisiksi yksiköiksi, koko luonnon idea – myös sen tuhoamisen idea – muuttuu täysin abstraktiksi. Luonnon tuhoamisesta tulee tuhoajan kannalta pelkkä taloudellinen transaktio.
Oliko markkinamekanismin tuominen luonnonsuojeluun sitten hyvä idea? Jos minulta kysytään, vastaus on ei. Toisten mielestä idea on kehityskelpoinen. Kolmansien mielestä se on hyvä idea ja ne haluavat olla siinä mukana. Näiden kolmansien joukossa on useita vaikutusvaltaisia luonnonsuojelujärjestöjä kuten Conservation International, The Nature Conservancy, WWF, Wildlife Conservation Society ja Flora and Fauna International.
Luonnonsuojelujärjestöjen innostus markkinamekanismiin on ymmärrettävää. Valtiot ovat yhä haluttomampia käyttämään mitään resursseja luonnonsuojeluun. Päinvastoin, valtiot siirtävät vanhoja sivistysvaltion velvollisuuksiaan niin innokkaasti yksityiselle sektorille, ettei valtioita pian enää valtioiksi edes tunnista. Luonnonsuojelujärjestöille tämä tarkoittaa, että valtiot eivät enää tarjoa ympäristötavoitteiden toteuttamisessa samaa moraalista selkärankaa kuin aikaisemmin. Jos vääntövoima siirtyy pankkiireille, luonnonsuojelujärjestöt kokevat, että niiden on tärkeää olla mukana. Ympäristöhallinnossa ongelma on pitkälti sama: jos valtion resurssit eivät riitä hallinnon velvollisuuksien täyttämiseen, on oltava innovatiivinen.
Luonnonsuojelujärjestöjen päätös mennä mukaan markkinamekanismiin on kuitenkin kaksiteräinen miekka. Se tarkoittaa, että luonnonsuojelujärjestöjen yhteydet teollisuuteen vahvistuvat ja ne alkavat sekoittuvat toisiinsa. Esimerkiksi The Nature Conservancy – eräs innokkaimmista kompensaatiojärjestelmien kannattajista – on hyväksynyt miljoonien lahjoituksia brittiläiseltä öljy-yhtiöltä BP:ltä. Järjestön bisnesneuvostossa on edustaja BP:ltä, Chevronilta, ExxonMobililta ja Shelliltä, ja johtokunnassa istuu yhdysvaltalaisen Duke Energyn toimitusjohtaja. Näin luonnonsuojelujärjestöt legitimoivat kompensaatiojärjestelmiä ja saavat teollisuuden näyttämään vastuulllselta, eli teollisuus saa sitä mitä se tarvitsee.
On vaikea nähdä, miten nämä luonnonsuojelujärjestöt voivat tästä asemasta palata ajatukseen luonnon itseisarvosta; että luonto on itsessään jotakin tärkeää ja suojelemisen arvoista; ettei se ole olemassa tuottaakseen ihmisille mitään palveluja; ja että se on jotakin, mitä me emme itse tehneet, vaan joka itse teki meidät. Jos luonto hahmotetaan vain rahan kautta, rahataloudelle ei jää enää ulkopuolta, jota vasten sitä voisi peilata ja jossa voisi nähdä itsensä siitä riippumattomana. Ilman tällaista ulkopuolta, johon paeta tai piiloutua, maailmankuvasta katoaa perspektiivi ja sen myötä mielikuvitus kuvitella mitään vaihtoehtoja. Silloin voi sanoa, että raha on nielaissut koko maailman.
Kuvat: Creative Commons
Jani Kaaro kirjoitti "kaupan päälle" myös toisen jutun:
Mehiläiset siirtotyöläisinä
Miten yhdestä ekosysteemipalvelusta leivottiin kapitalismin kaunein kukkanen
Yksi ihmisen kannalta tärkeimmistä ekosysteemipalveluista on hyönteisten tuottama kasvien pölytys. Yhdysvalloissa siitä on muodostunut viime vuosina valtavan mittaluokan karuselli, jossa miljardeja mehiläisiä siirretään valtavilla rekoilla ympäri maata – missä milloinkin pölytystä tarvitaan... Lue lisää
Jani Kaaro
11/2/2016
Lue Jani Kaaron jutut ennen muita
Jani Kaaro on palkittu tiedetoimittaja, jonka oivaltavat artikkelit herättävät ajatuksia ja laajaa huomiota.
Tue Kaaron journalistista työtä tilaamalla hänen tiedekolumninsa. Pääset lukemaan ne ennen muita ja mahdollistat juttusarjan jatkumisen.
Suoraan — ilman välikäsiä.
2,90 €
5,90 €
25,00 €
Päätä kuukausimaksusi summa itse. Voit keskeyttää tilauksesi milloin tahansa.
Kommentit (0)
Kommenttia ei voi muokata jälkikäteen.
Puheenaiheet
Tilaa maksuton Puheenaiheet-uutiskirjeemme
Haluan tarkkoja näkökulmia, ajattelemaan houkuttelevia juttuja ja tuoreimmat kuulumiset Rapportilta.