Jani Kaaro | Pieni essee pikku leipurista

Pieni essee pikku leipurista

Jani Kaaro

8/30/2019

Lukijoiden tuella

Kuka täällä käyttää hyväksi ja ketä? Vedän kortsun irti ja housut jalkaan. Porttikäytävä on pimeä, ulkona on kylmä ja nenään leijailee ummehtunut rotan haju. Toisen kerroksen kaksiossa, likaisella patjalla, nainen selittää itselleen, että mitään ei oikeasti tapahtunut. Hän ei saa unta, sillä eikö hän elä elämäänsä unessa. Unessa, jossa unen ja valveunen välillä haisee viemärirotta.

Tämä kaupunki on Potemkinin kulissi. Ei voi  tietää, ketkä täällä ovat eläviä ja ketkä kuolleita. Puistonpenkiltä tarttuu siirappia takapuoleen. Kun katson kulissien taakse, Amazon palaa ja mielipuolet hallitsevat maailmaa. Kujalta juoksee mieletön kalkkuna, jonka kaula on katkaistu, ja se roiskii verta ympäriinsä. Sen perässä tulee laiha mies kirveen kanssa. Se on meidän pappa. Olen täältä päin kotoisin. Hän katsoo minuun, ja tiedän, että me kohtaamme vielä.

Minulla on rotanhäntätukka. Se on luihu kuin piiska ja rasvainen, ja se on aina kammattu taaksepäin. Minulla on irstailijan viikset ja ruskeat etuhampaat. Huulten välissä minulla on nautinnonhaluinen kieli, jolla livon kuin käärme, ja aistin kaupungin energian. Kun naiset kulkevat ohitseni, energiakenttä pakahtuu himosta ja haistan santelipuun. Kosteilla kujilla energia on sinistä ja särisevää ja siellä haisevat vanha kaali, mätä avokado ja broilerinluut.

Kuka täällä käyttää hyväksi ja ketä? Kulissien takana, Siwan edustalla, äiti on lyyhistynyt kauppakassiensa päälle ja itkee kasvot haudattuina kämmeniin. Pieni tytär halaa äitiä ja lohduttaa. ”Äiti, älä itke.  Luota minuun. Minä autan sinua.” Kun tytär on kotona, isäpuolen käsi vaeltaa tytön paidan alla ja sillä on taas se sama katse. Viikonloppuna äiti pukee ylleen pitsipöksyt, ja buukkaan itselleni puoli tuntia ja kun olen tullut ähkäisten, liukenen pois kuin tahra. Santelipuun tuoksu haihtuu ja porttikäytävässä sama vanha rotanlöyhkä. Tuolla on haastemies. Tuolla peritään velkaa. Tuolla häädetään perhe. Kun tulen etuovelle, pappa vetää päätöntä kalkkunaa perässään ja haistan happaman linnunpaskan ja veren.

Mitä tämä on? Mitä minä täällä teen? Onko tämä vain tanssia? Mystinen, kosminen tanssi, jonka askeleet on määrätty ennalta? Tanssi, jonka merkitystä kukaan meistä ei tajua. Kun sinä käytit minua, opetit minulle askeleet; minä vaihdoin lennossa partneria, ja pakotin hänet omaan koreografiaani; ja näin jatkamme sukupolvien kuolemantanssia; valssista tangoon, tangosta valssiin, varpaat murskaksi tallottuna, verta ikenissä, pyörityksestä pahoinvoivana ja kivusta turtana.

Luuletko, etten tiedä rakkaudesta, koska olen tällainen luihu rotannaama. Luuletko, etten tajua rahan päälle, koska olen köyhä. Täällä kulissien takana ne kaksi ovat yhtä ja rakkautta mitataan laskukoneella. Jos investoin sinuun niin ja niin paljon, minun on saatava näin ja näin paljon takaisin. Ei täällä kukaan pitkälle pötki, jos ei saa sijoitukselle katetta. Ja jos meinaat syödä kuormasta, saat tuntea keltaiset talttahampaat niskassasi.

Voi helvetti, joskus en vain kestä tätä. Kömmin Potemkinin kulissien aurinkoiselle puolelle. Varikset nokkivat jugurttipurkkia ja onnellinen pari työntää lastenvaunuja kohti kanelilta tuoksuvaa tulevaisuutta.  Mitäpä he tietäisivät likaviemäreistä, jonne maailman saasta valuu mustana ja kalmanhajuisena? Mitäpä he tietäisivät rakkaudettomasta sylistä ja hetken kohtaamisesta, jossa jokainen spermatippa on tiivistynyttä pettymystä? En silti voi olla ilman sinua. Ilman sinua – kuka todistaisi pettymykseni? Jos sinuun ei sattuisi, kuka todistaisi minulle, että olen oikeasti ollut olemassa.

Sinä et tiedä – et tietenkään tiedä, kukaan ei tiedä – miksi minä halusin tulla, kun olin lapsi. Halusin olla leipuri. Oli sellainen laulukin, pikku leipuri. Olisin herännyt varhain kun muut vielä nukkuvat. Leipomostani olisi kajastanut keltainen valo, kun muu kaupunki olisi ollut vielä pimeä. Uunini olisi ollut lämmin, kun aamuyö olisi ollut kylmä. Olisin tekeytynyt siellä kuin taikina, lämpimän leivän huumaavassa tuoksussa, ja olisin viiltänyt jokaiseen leipään ristin siunaukseksi maailmalle. Ihmiset olisivat hymyilleet minulle ja kiittäneet jokaisesta leivästä kumartaen ja niiaten. Miten siitä haaveilinkaan. Luihu, luinen rotanruumiini olisi saanut pehmeän rasvakerroksen ja ennen kuolemaani olisin ollut lihava ja onnellinen kuin afrikkalainen kuningas kaislahameessaan.

Lapsuusunelmat hajoavat siniseen sähköön. Väistelen ruskeita lätäköitä hämärällä kujalla, jossa miehet tapaavat salaa toisten miesten vaimoja, ja he nostavat pelästyneinä housujaan minut nähdessään. Heitän yläfemmat varjoni kanssa, mutta jokin sisältä nouseva murhe syöksee minut epätoivoon.  ”Elän vain hetken. Sitten minua ei enää ole.” ”Elän vain hetken. Sitten minua ei enää ole.” Hoen lausetta kuin se olisi sanoista tehty rukousnauha ja se on ainoa lohtuni. Kaupunkiin syöksyvät sadepisarat näyttävät alhaalta katsottuna putoavilta tähdiltä, ja Kaikkensa Menettäneiden Kirkosta kantautuu virsiä, joissa mumistaan haikeasti taivaan valtakunnasta.

Jos nyt astuisin sisään…mietin. Jos nyt astuisin sisään tuohon kirkkoon ja kertoisin heille, että mitään taivasta ei ole. On vain talo Kaikenpaskankujalla, ja sen lähemmäksi ei tämä rotta koskaan pääse taivasta. Sillä talolla on nimi, niin kuin ihmisellä, ja sillä on rikkinäinen sydän ja mieli ja se odottaa ja aavistelee. Kun kuljen sen ohitse, se heittää päälleni varjon kuin kirouksen ja siitä tiedän, että olen jollakin tavalla sen oma.

Jos kysyn joltakin, mitä he tietävät tuosta talosta, he eivät tiedä, mistä minä puhun. He muistavat tontin, mutta eivät taloa, eivät sen väriä, eivät sen kylmiä, pisaroivia ikkunoita, eivät piharakennuksia, eivät suurta tammea ja vaahteraa. Vain minä voin nähdä talon ja jos tuijotan tarpeeksi pitkään, voin nähdä tutun hahmon vilahtavan ikkunassa.

Ei ole taivasta. On vain kummitustalo. ja kun astun sen sisään, he kaikki ovat siellä. Isä, äiti, pappa ja mamma. Voi miten joskus toivoin, että olisi olemassa jonkinlainen sovitus. Että kun kuolen, isä ja äiti ottaisivat minut vastaan niin kuin lapsen, joka en koskaan ollut. Että mitään pahaa ei olisi tapahtunut, ja kaikki jatkuisi niin kuin sen olisi oikeasti pitänyt mennä. Eikö taivas ole juuri sellainen paikka? Että siellä saa syödä niin paljon suklaavanukkaita kuin haluaa? Joskus toivoin myös, että taivas olisi yksinkertaisesti kaiken loppu; että mitään ei olisi, mitään ei tietäisi, mitään ei enää voisi olla.

Mutta taivas on pelkkä kummitustalo. Isä on sammunut pannuhuoneeseen ja makaa omassa oksennuksessaan. Äiti huutaa, että pian pannuhuone räjähtää ja sen mukana isän viinapullot ja pornolehdet ja ne sytyttävät maailmanpalon, joka ei sammu koskaan. Papan tappamat kalkkunat lepäävät keittiössä pää siiven alla niin ettei voi nähdä onko niillä päätä ollenkaan. Mamma huutaa betoniportailta: ”Ei helkkari, lopeta, ei  lasten nähden.” En suostu syömään kaalikeittoa, vaikka pakotetaan, mutta saan smurffilimsaa, että itkuni loppuisi.

Näin loppuu maailma. Pannuhuone räjähtää ja sytyttää maapallon tuleen. Amazon on liekeissä, Eurooppa hehkuu vihasta tulipunaisena ja polttavana, ihmiset koettavat pelastautua pätsistä työntämällä liekkeihin lapsensa, vanhuksensa, vaimonsa ja kenet tahansa heikompansa. Mutta liekit eivät lakkaa haluamasta lisää. Tämä on Kali-jumalan viimeinen sykli. Tappajien vaistot ovat heränneet, linnut putoavat taivaalta alas nokisina myttyinä, ja perhoset leimahtavat ilmassa värikkäiksi liekeiksi.

Voi jumala, voinko vielä estää tämän? Kuolenko ilman että kukaan tietää, miten halusin vain olla pikku leipuri, tuntea olevani oikeassa kodissa tuoreen leivän tuoksussa. Entä jos vielä tulisin viereesi ja sanoisin, että oikeasti rakastan sinua. En vain ole osannut  osoittaa sitä, koska olen oppinut vain käyttämään hyväksi. Anna minulle mahdollisuus, niin lyön tämän laskukoneen tohjoksi. Entä jos kaataisimme kulissit ja lähtisimme pois. Otetaan tyttö mukaan ja lähdetään kauas sinne, missä maan alta pulppuaa puhdasta vettä, missä purot virtaavat unien läpi ja missä sammakot laulavat kuorossa illan hämärtyessä. Sinne voisimme perustaa kodin; kodin, joka on enemmän kuin osoite; kodin, jossa ei tuntisi koti-ikävää kotona ollessaan; kodin, josta me molemmat välittäisimme niin paljon.

Tartu rotankäpälääni, rakkaani, ja sano, ettei hyvä ole kulunut minusta kokonaan pois. Jos tulet, herätän sinut aamulla tuoreen leivän tuoksuun, ja viillän leipiin ristin suojelukseksi sinulle, minulle, tytölle, koko maailmalle.

Oletko jo tilaaja? Kirjaudu sisään

Lue juttu loppuun

Valitse itse ohitatko maksumuurin vai tuetko toimittajan työtä

Hyväksyn tietosuojaselosteen ja käyttöehdot

Pääset heti lukemaan jutun loppuun
Saat oivaltavat tiedekolumnit sähköpostiisi ennen muita
Päätät tilausmaksusi itse, alk. vain 3,90 € / kk
Mahdollistat tiedekolumnien jatkumisen
Tuet Jani Kaaron journalistista työtä

Pääset heti lukemaan jutun loppuun
Et saa tiedekolumneja sähköpostiisi ennen muita
Et tue Jani Kaaron journalistista työtä
Et mahdollista tiedekolumnien jatkumista
Ohitat maksumuurin ja kirjaudut sisään ilmaiskäyttäjänä

Lukijoiden tuella

"Pidätkö lukemastasi? Tiedekolumnini Rapportissa ovat mahdollisia vain teidän maksavien lukijoiden ansiosta, koska kirjoitan elääkseni.

Kiitos sinulle!"

Jani Kaaro