Näin kuoro voi pelastaa demokratian — ihmiset puhaltavat yhteen hiileen, jos he tuntevat kuuluvansa yhteen
Jani Kaaro
8/28/2024
Lukijoiden tuella
Kuuntele juttu tästä.
0:00
0:00
Pitäisikö liittyä Marttoihin? Tai miksei Saab-yhdistykseen, kunhan ensin vain hankin vanhan Saabin? Niin, miksi ei? Siellä tutustuisi uusiin ihmisiin ja vapaa-aikana voisi olla kaikenlaista mielekästä puuhaa.
Marttojen kanssa voisin mennä sieniretkelle tai ideoida etnisen ruoanlaiton kurssia. Saab-yhdistyksen kavereiden kanssa katseltaisiin konepellin alle ja taivasteltaisiin pohjan kuntoa, ja kuulisin legendaarisia Saab-tarinoita.
Tarvitessani muuttoapua se järjestyisi nopeasti — tietenkin yhdistyksen kavereiden Saabeilla. Ja kun jälkikasvu muuttaisi pois, Marttojen verkostojen kautta järjestyisi nuorelle siisti vuokrayksiö yliopistokaupungista. Ja jos olisin yksinäinen ja makoilisin monta päivää flunssassa, yhdistyksen kaverit soittaisivat ja sanoisivat:
”Hei, susta ei ole kuulunut moneen päivään niin mietittiin, että oletko okei. Ai kipeänä? No voisinko mä käydä sulle kaupassa.”
Nyt kun koko maailma on huolissaan siitä, miten demokratia rapautuu ja ihmiset jakautuvat vastakkaisiin ryhmiin, ongelmaa voisi lievittää yksinkertaisella ja konkreettisella tavalla: liity järjestöön. Tai kerhoon, liittoon tai yhdistykseen. Näin väittää tuore amerikkalaisdokumentti, Join or Die, jonka taustalla on vuosikymmenien sosiologinen tutkimus.
Dokumentin sanoman voisi tiivistää näin: ihmiset saadaan puhaltamaan yhteen hiilleen, jos he tuntevat kuuluvansa yhteen, mutta tuota tunnetta ei synny elleivät ihmiset tapaa toisiaan esimerkiksi kuoroharjoituksissa, lasten urheilutapahtumien taustajoukoissa, koulun vanhempainyhdistyksissä tai missä tahansa yhteisissä aktiviteeteissa.
Ihmiset saadaan puhaltamaan yhteen hiilleen, jos he tuntevat kuuluvansa yhteen. Tunnetta ei synny elleivät ihmiset tapaa toisiaan esimerkiksi kuoroharjoituksissa tai lasten urheilutapahtumien taustajoukoissa.
Koska osallistuminen kaikenlaiseen järjestötoimintaan on viime vuosikymmeninä vähentynyt, myös yhteiskunnallinen luottamus ja halu puhaltaa yhteen hiileen on vähentynyt ja tuloksena on se sekaannus, jossa olemme nyt.
Dokumentti perustuu Harvardin yliopiston sosiologin, professori Robert D. Putnamin elämäntyöhön, jossa hän on selvittänyt kansalaisyhteiskunnan rapistumista Yhdysvalloissa. Dokumentin keskushenkilö on itse asiassa Putnam itse ja hänen uransa, mikä tekee dokumentista samanaikaisesti kiinnostavan ja sympaattisen. Dokumentin ovat ohjanneet Pete Davis ja Rebecca Davis, jotka ovat sisaruksia, ja joista Pete Davis on Putnamin oppilas.
Dokumentissa haastatellaan monia tunnettuja ihmisiä, kuten Hillary Clintonia ja Pete Buttigiegia, minkä lisäksi mukana on monia tunnettuja tutkijoita. Lisäksi siinä esitellään hieman tuntemattomampia amerikkalaisia järjestöjä ja niiden toimintaa ja vaikutusta aktivistien elämään.
Vai oletteko kuulleet, että mustilla polkupyöräilijöillä on ollut erilaisia pyöräily-yhdistyksiä jo 1900-luvun alusta lähtien ja ne ovat nykyään hyvin suosittuja? Toinen esimerkki on Chicagoon perustettu keikkatyöläisten yhdistys, joka perustettiin vastustamaan Uberin ja Lyftin ylivaltaa.
Dokumentti nostattaa henkeä järjestöelämän puolesta, mutta itselleni antoisinta oli se, että dokumentti palauttaa Putnamin keskeiset tutkimukset takaisin valokeilaan. Putnam julkaisi tunnetuimman teoksensa Bowling Alone vuonna 2000, ja tuo teos vei hänet välittömästi maailmanmaineeseen.
Sen jälkeen hän on toiminut neljän presidentin neuvonantajana, saanut politiikantutkimuksen ”nobelin”, Skytte-palkinnon, ja vuonna 2012 presidentti Barack Obama myönsi hänelle National Humanities -mitalin, mikä on Yhdysvaltain korkein humanisteille myönnettävä arvomerkki.
Kun ihmiset tuntevat toisensa, he luottavat toisiinsa ja tuo luottamus on sitä öljyä, mitä demokratia tarvitsee rattaisiinsa.
Peruutetaanpa Putnamin historiassa kuitenkin 1970-luvulle, jolloin hän oli tutkijana Italiassa. Italiaan oli perustettu maanlaajuinen aluehallintojen verkosto, mutta osa aluehallinnoista toimi demokraattisemmin kuin toiset.
Alueet olivat erilaisia kulttuurisesti, taloudellisesti ja sosiaalisesti, ja Putnamin työ – yhdessä italialaisten kollegoiden kanssa – oli selvittää, mistä erot hallinnossa johtuivat.
Työn tulokset julkaistiin teoksessa Making Democracy Work: Civic Traditions in Italy (1993) ja jo tässä teoksessa Putnam puhui ensimmäisen kerran sosiaalisesta pääomasta. Kirjan keskeisin sanoma oli, että demokratia toimii parhaiten siellä, missä kansalaiset ovat aktiivisia kaikilla yhteiskunnan tasoilla, ja paras indikaattori tästä aktiivisuudesta oli se, kuinka paljon ihmiset osallistuivat kuorojen, seurakuntien, jalkapalloklubien tai minkä tahansa järjestön toimintaan. Kun ihmiset tuntevat toisensa, he luottavat toisiinsa ja tuo luottamus on sitä öljyä, mitä demokratia tarvitsee rattaisiinsa.
Putnamin klassikko, Bowling Alone, oli luontaista jatkoa edelliselle teokselle. Siinä hän tutki sosiaalista pääomaa Yhdysvalloissa ja tuli todistaneeksi kansalaisyhteiskunnan nopean rapautumisen.
Kirjaa varten Putnam teki lähes puoli miljoonaa haastattelua sektoreilla, joissa aiemmin oli ollut vilkasta kansalaistoimintaa: uskonnollisissa yhteisöissä, ammattiyhdistysliikkeissä, veteraanijärjestöissä, ylioppilasjärjestöissä ja partiolaisten ja Punaisen Ristin kaltaisissa kansalaisjärjestöissä.
Sosiaalisen pääoman kannalta tulokset olivat järkyttävät.
Verrattuna 1970-lukuun, 1990-luvulla 40 prosenttia vähemmän ihmisiä osallistui kaupungin tai koulun julkisiin tilaisuuksiin, 50 prosenttia vähemmän ihmisiä oli koskaan ollut minkään organisaation luottamustehtävissä ja 50 prosenttia vähemmän ihmisiä oli osallistunut minkään järjestön toimintaan.
Putnam teki myös sen mielenkiintoisen havainnon, että verrattuna 1970-lukuun, keilahallien kävijämäärät olivat nousseet 20 prosenttia, mutta ihmiset eivät enää keilanneet porukoissa vaan yksin. Siitä kirjan nimi, vapaasti suomennettuna ”Yksin keilaradalla”.
Putnam on jo eläkkeellä, mutta hän on jatkanut sosiologisen datan analysointia.
Tämän työn tulokset Putnam on julkaissut yhdessä opiskelijansa Shaylyn Romney Garrettin kanssa teoksessa The Upswing: How America Came Together A Century Ago And How We Can Do It Again (2021). Tässä kirjassa aineisto ulottuu noin 1800-luvun puolivälistä meidän päiviimme, ja sen perusteella Putnam ja Garrett näkevät Yhdysvaltain historiassa mielenkiintoisia trendejä.
Heidän mukaansa vuodet 1870-1890, eli niin sanottu Gilded Age, oli pitkälti samanlaista kuin nykyaika. Eriarvoisuus oli suurta, ryöväriparonit rikastuivat ja aikaa leimasi narsismi ja häikäilemätön individualismi.
1900-luvun alusta alkaa kuitenkin toinen tarina, jolloin tuloerot alkavat vähitellen tasoittua, ihmiset muuttuvat yhteistyöhaluisemmiksi ja sosiaalinen yhtenäisyys kohenee. Mutta miksi? Dokumentin mukaan ei ole sattumaa, että 1900-luvun alusta lähtien amerikkalaiset alkoivat perustaa erilaisia järjestöjä ja klubeja – tuhatmäärin. Amerikkalaisen sosiaalisen pääoman siemenet siis kylvettiin näissä ruohonjuuritason järjestöissä ja annettiin kasvaa. Tämä noin kuudenkymmenen vuoden suotuisa jakso saavutti lakipisteensä 1950-1960-lukujen taitteessa, mistä tulee kirjan nimi ”upswing” – heilurin korkein kohta.
1960-luvulla alkaa kuitenkin kansalaisyhteiskunnan rapautuminen, joka oli siis ollut hyvässä vauhdissa jo jonkin aikaa kun Putnam keräsi Bowling Alone -teoksen aineistoa. 1990-luvun jälkeen tämä kehitys on vain syventynyt ja pahentunut.
Oletko jo tilaaja? Kirjaudu sisään
Lue juttu loppuun
Valitse itse ohitatko maksumuurin vai tuetko toimittajan työtä
Pääset heti lukemaan jutun loppuun
Saat oivaltavat tiedekolumnit sähköpostiisi ennen muita
Päätät tilausmaksusi itse, alk. vain 3,90 € / kk
Mahdollistat tiedekolumnien jatkumisen
Tuet Jani Kaaron työtä
Pääset heti lukemaan jutun loppuun
Et saa tiedekolumneja sähköpostiisi ennen muita
Et tue Jani Kaaron työtä
Et mahdollista tiedekolumnien jatkumista
Ohitat maksumuurin ja kirjaudut sisään ilmaiskäyttäjänä
Lukijoiden tuella
"Pidätkö lukemastasi? Tiedekolumnini Rapportissa ovat mahdollisia vain teidän maksavien lukijoiden ansiosta, koska kirjoitan elääkseni.
Kiitos sinulle!"
Jani Kaaro
