Mielialalääkkeiden vieroitusoireet – Déjà vu!
✪TähtijuttuKurkistus historiaan osoittaa, ettei keskustelussa mielialalääkkeiden vieroitusoireista ole paljon uutta.
Jani Kaaro
8.2.2020
Lukijoiden tuella
Mielialalääkkeiden vieroitusoireista on puhuttu viime aikoina miltei kaikissa medioissa. Suurin osa jutuista noudattelee samaa kaavaa. Ensin haastatellaan henkilöä, jolla on pahojen vieroitusoireiden vuoksi vaikeuksia päästä eroon mielialalääkkeistä. Tämän jälkeen pallo heitetään asiantuntijoille, joiden mukaan vieroitusoireet ovat lieviä ja ohimeneviä ja pahat vieroitusoireet harvinaisia.
Voisikohan keskusteluun saada variaatiota kurkistamalla psykiatristen lääkkeiden historiaan. Ei tarvitse nimittäin paljon raaputtaa huomatakseen, että tietyt ilmiöt toistuvat yhä uudestaan.
Jarrua ja kaasua
Barbituraatit olivat ensimmäisiä synteettisiä rauhoittavia lääkkeitä. Vuonna 1834 löydetylle barbituurihapolle ei heti keksitty kliinistä käyttöä, mutta kun yhdistettä vuonna 1903 hieman muokattiin, havaittiin, että se vaivutti ihmiset uneen. Unettava vaikutus valitettavasti kesti pidempään kuin tavalliset yöunet, joten ihmiset pysyivät uneliaana ja tokkuraisena vielä herättyäänkin.
Liialle uneliaisuudelle oli kuitenkin ratkaisu – amfetamiini. Kun barbituraatti otettiin yhdessä amfetamiinin kanssa, amfetamiinin kiihdyttävä vaikutus taisteli barbituraatin unettavaa vaikutusta vastaan. Vuosien 1900-1950 välillä oli tarjolla kymmeniä erilaisia barbituraatteja psykiatristen ongelmien hoitoon.
Toisen maailmansodan aikoihin lääkärit alkoivat vähitellen havahtua siihen tosiasiaan, etteivät barbituraatit olleet turvallisia. Pitkässä käytössä niihin kehittyi toleranssi, eli potilaat tarvitsivat niitä yhä suurempia annoksia. Lisäksi potilaille kehittyi barbituraatteihin riippuvuus. Barbituraattiriippuvuus oli julman syvää; paljon syvempää kuin esimerkiksi riippuvuus alkoholiin. Vieroitusoireet saattoivat olla hengenvaarallisen voimakkaita.
Barbituraattien väärinkäyttö oli yleistä ja yliannostus kohtalokas. Barbituraattien kautta maailma menetti esimerkiksi Marilyn Monroen ja Elvis Presleyn.
Pilleri cocktail-lasissa
Kun tieto barbituraattien aiheuttamista ongelmista levisi, markkinoille avautui tila uusille rauhoittaville lääkkeille. Näistä ensimmäinen oli meprobamaatti, kauppanimeltään Miltown.
Yhdysvalloissa Miltown oli yksi ensimmäisiä lääkkeitä, joita mainostettiin mediassa. Se näkyi lääkkeen valtaisana suosiona. Esikaupungeissa järjestettiin Miltwon-juhlia, cocktaileihin laitettiin oliivin sijasta Miltown-pilleri, ja kultasepät valmistivat sormuksia, joissa oli paikka Miltown-pillereille. Vuoteen 1965 mennessä lääkärit Yhdysvalloissa olivat kirjoittaneet 500 miljoonaa Miltown-reseptiä, mikä teki siitä kaikkien aikojen suosituimman lääkkeen maan silloisessa historiassa.
Yksi syy Miltownin suosioon oli siinä, että sitä pidettiin turvallisempana kuin barbituraatteja. Siihen ei jäänyt koukkuun. Paitsi että se ei ollut totta. Siihen jäi koukkuun, ja yhtä pahasti kuin barbituraatteihin. Lääketieteellisissä sarjoissa alettiin julkaista tapauskertomuksia meprobamaattiriippuvuudesta ja pahoista vieroitusoireista jo 1950-luvun lopulta lähtien. Tästä kesti kuitenkin kymmenen vuotta, että Yhdysvaltain lääkeviranomaiset alkoivat kohdella sitä riippuvuutta aiheuttavana lääkeaineena.
Miltownin suosio kertoi lääkeyhtiöille, että rauhoittaviin lääkkeisiin kannatti panostaa. Niinpä Miltownin suosion laannuttua tuotantoputkessa oli uusi lääkeryhmä: bentsodiatsepiinit. Niitä markkinoitiin suurena läpimurtona, joilla oli kaikki edellisten rauhoittavien lääkkeiden hyvät ominaisuudet, mutta jotka eivät aiheuttaneet riippuvuutta.
Bentsoja tiikereille
Ensimmäinen bentsodiatsepiini oli Rochen Librium. Sen markkinointi oli melko hurjaa. Lääkeyhtiön edustajat kehottivat lääkäreitä ottamaan itsekin Libriumia päästäkseen ennakkoluuloistaan lääkettä kohtaan. Libriumia myös syötettiin leijonille, jaguaareille ja tiikereille, ja näistä kokeista koostettuja dramaattisia videoita näytettiin lääkäreille.
Kun Libriumin havaittiin aiheuttavan riippuvuutta ja voimakkaita vieroitusoireita, Roche toi markkinoille uuden ”bentson”: diatsepaamin. Kauppanimellä Valium myytävästä lääkkeestä tuli Yhdysvalloissa jättimenestys. Se oli jopa suositumpi kuin Miltown, ja Rolling Stones ikuisti lääkkeen kulttuurihistoriaan kappaleellaan ”Mother’s Little Helper”.
Seuraavan parin vuosikymmenen aikana markkinoille tuli useita bentsodiatsepiineja. Lääketieteellisistä sarjoista löytyy vielä vuonna 1978 artikkeleita, joissa bentsoja pidettiin turvallisina, koska riippuvuuden riski oli lähes mitätön. Tosiasiassa tuossa vaiheessa oli kuvattu lukuisia tapauksia, joissa ihmiset olivat jääneet koukkuun, osa terapeuttisillakin annoksilla
Vuonna 1979 bentso-ongelma Yhdysvalloissa oli kasvanut niin merkittäväksi, että senaattori Ted Kennedy järjesti kuulemisen bentsodiatsepiinien vaaroista. Tämä ei kuitenkaan vaikuttanut bentsojen käyttöön: kuulemisessa Valium nimettiin ”pahaksi” lääkkeeksi, mutta uusien bentsojen, kuten alpratsolaamin, väitettiin olevan hyviä ja turvallisia lääkkeitä. Tosiasiassa uudet bentsot aiheuttivat riippuvuutta siinä missä vanhatkin.
Ahdistuksesta depressioon
Samanaikaisesti kun bentsojen aiheuttama riippuvusongelma tuli yhä ilmeisemmäksi, lääkeyhtiöissä oli tapahtumassa paradigman muutos. Barbituraatteja ja bentsoja oli markkinoitu ahdistukseen, mutta 1960-luvulla yleistyivät trisykliset mielialalääkeet, joilla hoidettiin masennusta. Lääkeyhtiöt siirytyivät ahdistuksen ajasta masennuksen aikaan.
Trisyklisten mielialalääkkeiden yleistyessä lääketieteellisiiin sarjoihin alkoi ilmaantua raportteja käytön lopettamiseen liittyvistä vieroitusoireista. Vieroitusoireita raportoitiin myös vastasyntyneiltä. Näistä vieroitusoireista ei tuolloin käyty paljonkaan keskustelua, ja trisykliset mielialalääkkeet jäivätkin uuden sukupolven mielialalääkkeiden luoman innostuksen varjoon. Kun selektiiviset serotoniinin takaisinoton estäjät (SSRI-lääkkeet) tulivat markkinoille, viesti oli: Nyt, jos koskaan, tarjolla oli psyykenlääke, joka ei aiheuttanut riippuvuutta.
Tähän päivään
Viesti meni läpi ainakin Suomessa. Lääkärilehdessä ylilääkäri Johan Spoov kirjoitti vuonna 1997: ”Paniikkihäiriössä klomipramiini ja selektiiviset serotoniinin takaisinoton estäjät (SSRI) ovat ensisijaislääkkeitä, koska ne näyttävät olevan pitkäaikaishoidossa bentsodiatsepiineja, kuten alpratsolaamia tehokkaampia, eivätkä ne aiheuta riippuvuutta.”
Samalla asialla oltiin vielä vuonna 2008, jolloin psykiatri Katinka Tuisku ja työterveyslääkäri Helena Rossi kirjoittivat HS:n mielipidesivuilla: "Mielipidesivulla (HS 26.10.) nostettiin esille mielialalääkkeiden haitat ja huoli mahdollisesta lääkeriippuvuudesta. … Mielialalääkkeet eivät aiheuta riippuvuutta sen enempää kuin psykoterapiakaan … ”
Vielä tuoreempi esimerkki löytyy Tampereen yliopistollisen keskussairaalan masennusta koskevista potilasohjeista. Vuonna 2017 päivitetyissä potilasohjeissa todetaan yksiselitteisesti: ”Masennuslääkkeet eivät aiheuta riippuvuutta.”
Reality-check
Kansainvälisessä tieteellisessä kirjallisuudessa puhuttiin SSRI-lääkkeisiin liittyvistä vieroitusoireista jo 1990-luvulla. Vuonna 1997 Journal of Clinical Psychiatry julkaisi kirjallisuuskatsauksen SSRI-lääkkeiden keskeyttämisen jälkeen kehittyneistä vieroitusoireista. Katsauksen mukaan vieroitusoireita oli havaittu kliinisessä potilastyössä ja osana kliinisiä lääketutkimuksia. Katsauksessa kuvattiin myös vieroitusoireita vastasyntyneillä.
Seuraavana vuonna International Journal of Risk & Safety in Medicine -sarjassa varoitellaan SSRI-lääkkeiden kritiikittömästä hyväksymisestä, erityisenä huolenaiheena lääkkeisiin mahdollisesti liittyvä riippuvuus ja vieroitusoireet.
2000-luvulla raportit SSRI-lääkkeiden vieroitusoireista lisääntyivät. Suomalaisillakin asiantuntijoilla oli siis hyvät mahdollisuudet tutustua SSRI- lääkkeiden vieroitusoireiden problematiikkaan jo kaksikymmentä vuotta sitten. Onkin erikoista, että mediakin vaikeni SSRI-lääkkeiden vieroitusoireista parikymmentä vuotta ja sitten yhtäkkiä kaikki julkaisevat samanlaisen jutun.
Määritelmiä peukaloimassa
Asiantuntijoiden puolustukseksi voi kuitenkin todeta sen, että lääkeyhtiöt, viranomaiset ja teollisuutta lähellä olevat tutkijat tekivät SSRI-lääkkeiden vieroitusoireiden havaitsemisesta ja tunnistamisesta mahdollisimman hankalaa. Heidän mukaansa SSRi-lääkkeisiin liittyvistä vieroitusoireista ei saanut puhua vieroitusoireina, vaan lääkkeiden keskeyttämiseen liittyvänä oireyhtymänä (”discontinuation syndrome”).
Heidän perusteensa tälle oli se, että SSRI-lääkkeisiin ei kehity samanlaista riippuvuutta kuin alkoholiin, huumeisiin tai muihin riippuvuutta aiheuttaviin aineisiin. SSRI-lääkkeiden riippuvuudesta puuttuivat sellaiset addiktion tunnusmerkit kuin kasvava toleranssi, kontrollin menettäminen ja hakeutuminen aineen vaikutuksen alaisiksi pitkiksi ajanjaksoiksi.
Riippuvuuden kriteereihin kuuluvat kuitenkin olennaisesti vieroitusoireet. Vuonna 2012 julkaistussa tutkimuksessa vertailtiin SSRI-lääkkeiden ja bentsodiatsepiinien vieroitusoireita, ja siinä havaittiin, että 42 oireesta 37 oli lääkkeille yhteisiä. Jos SSRI-lääke ei aiheuta riippuvuutta, miten on mahdollista, että lähes kaikki vieroitusoireet ovat yhteisiä riippuvuutta aiheuttavien bentsojen kanssa?
Kummastusta on herättänyt myös SSRI-lääkkeiden erikoiskohtelu muihin lääkkeisiin verrattuna. Miksi bentsojen, antipsykoottien ja trisyklisten mielialalääkkeiden vieroitusoireista sai puhua vieroitusoireina, mutta vain SSRI-lääkkeiden kohdalla piti puhua ”keskeyttämisoireyhtymästä?
Kasvavan todistusaineiston edessä brittiläinen Royal College of Psychiatrists ja British Medical Association ovat viime vuonna tehneet suosituksen, jonka mukaan keskeyttämisoireyhtymän sijasta onkin puhuttava vieroitusoireista.
Historia toistuu
Historian näkökulmasta katsoen sama kaava siis toistuu yhä uudestaan. Kun bentsodiatsepiineja tuotiin markkinoille, sanottiin, että ne eivät aiheuta samanlaista riippuvuutta kuin barbituraatit. Vastaavasti SSRI-lääkkeitä mainostettiin sillä, että ne eivät aiheuta riippuvuutta kuten bentsot. Myös Miltown aiheutti voimakasta riippuvuutta, ja trisykliset mielialalääkkeet johtivat lääkettä lopetettaessa vieroitusoireisiin.
Sekä bentsodiatsepiinien että SSRI-lääkkeiden kohdalla viranomaisilta kesti vuosia tunnustaa, että lääkkeet aiheuttavat riippuvuutta – jopa terapeuttisilla annoksilla.
Pitkässä juoksussa
Mielenkiintoinen kysymys on, mitä riippuvuus SSRI (tai SNRI-)-lääkkeisiin tekee koukkuun jääneiden ihmisten terveydelle. Kun ihmiset eivät pääse lääkkeistä eroon, käyttöajat kasvavat pitkiksi. Sain itse mahdollisuuden vierailla Facebookin salaisessa SSRI-vieroitusryhmässä ja tein siellä pienen gallupin siitä, kuinka kauan ihmiset olivat lääkkeitä käyttäneet. Vastaukset olivat mitä tahansa 8-15 vuoden väliltä eivätkä 30 vuoden käyttöajat olleet harvinaisia. Silti SSRI-lääkkeiden pitkäaikaisvaikutuksia on tutkittu tuskin lainkaan.
SSRI-lääkkeiden pitkäaikainen käyttö on yhdistetty ainakin osteoporoosiin, lonkkamurtumiin, korkeaan verenpaineeseen ja verenvuotoriskiin.
Tätä taustaa vasten tuntuu lievästi kummalliselta, että SSRI-vieroitusryhmän jäsenten mielestä mikään ei ollut niin helppoa kuin reseptin uusiminen, ja neuvoa tai apua lääkkeiden lopettamiseen oli vaikea tai lähes mahdotonta saada, jos siinä ilmeni ongelmia.
Toimittajalta: Linkkejä saa suoraan toimittajalta pyydettäessä.
Oletko jo tilaaja? Kirjaudu sisään
Tilaa Jani Kaaron tiedekolumnit ja muut Rapportin tähtijutut
Tilaajana saat kaikki Tähtijutut ja lukuoikeuden juttuarkistoomme.
Tilaajana myös tuet tekijöitä — Rapportin tilausmaksuista enemmistö menee aina suoraan tekijöille.
Voit peruuttaa tilauksesi milloin tahansa
"Pidätkö lukemastasi? Tiedekolumnini Rapportissa ovat mahdollisia vain teidän maksavien lukijoiden ansiosta, koska kirjoitan elääkseni.
Kiitos sinulle!"
Jani Kaaro
