Kun viisivuotias paistia laittoi — eli milloin lakkasimme luottamasta omiin lapsiimme
Jani Kaaro
11/9/2023
Kuva: Annie Spratt / Unsplash – Kuvanmuokkaus: Rapport
Lukijoiden tuella
Mediassa keskustellaan aika ajoin siitä, miksi niin monet pitävät kauhuelokuvista. En tiedä vastausta, mutta näin Halloweenin aikana olen havahtunut siihen, että myös lapset pitävät kauhuelokuvista – vaikka he eivät olisi koskaan sellaista nähneetkään.
Omat kaksoseni ovat 10-vuotiaita ja he toivovat harva se päivä, että he saisivat katsoa jonkin kauhuelokuvan. Kun itse olin tuossa iässä, koulun välitunneilla kuunneltiin isojen poikien juttuja kauheista kauhuelokuvista, joiden näytöksissä jotkut olivat pyörtyneet, ja jos mahdollisuus vain avautui, niitä katsottiin salaa.
Kauhuelokuvia katsotaan tietenkin siksi, että se on jännää, ja se on saanut minut ajattelemaan, miten tärkeä kokemus on jännittää jotakin ja miten tärkeää se on lapsille.
Lapset tuntuvat kulkevan aina ja kaikkialla jännitystä kohti. Missä vain on kiviä, he haluavat hyppiä kiveltä toiselle. Missä vain on kiipeilypuu, heidän on kokeiltava miten korkealle he uskaltavat kiivetä. Missä vain on oja, pian kilpaillaan siitä kuka uskaltaa hypätä yli leveimmästä kohdasta. Jos olet ollut lapsena omenavarkaissa, tiedät miten jännää se oli.
Sama jännitys kuuluu leikkiin. Muistatko esimerkiksi kun olit kuurupiilossa löytänyt hyvän paikan ja jännitit, milloin sinut löydetään? Entä hipassa – tunnetko hipaisun selässäsi ja sinusta itsestäsi tulee hippa. 12 tikkua laudalla ja kirkonrotta vasta jännittäviä pelejä olivatkin. Lapsuus on tärkeältä osalta tämän jännityksen hakemista.
Jännittävät leikit ovat tietenkin hauskoja, mutta ne palvelevat myös lapsen kehitystä. En tarkoita vain sitä, että puissa kiipeily ja ojien yli hyppely kehittää motorisia taitoja, vaan se treenaa myös mieltä. Jos sinun täytyy tehdä jotakin jännittävää, josta et ole varma ja jossa voit epäonnistua ja joka voi olla myös vaarallista – kuten ojaan putoaminen – se herättää ahdistusta. Kun lapsi kuitenkin toistuvasti asettaa itsensä tällaiseen tilanteeseen, hän oppii sietämään ja käsittelemään ahdistuksen tunteita, epävarmuutta ja myös omaa epäonnistumistaan. Tällä reseptillä kasvaa yleensä resilienttejä nuoria.
Koska nuorten tuntema ahdistus on lisääntynyt samanaikaisesti kuin lasten omaehtoinen aika ja pihaleikit ovat vähentyneet, ei ole kaukaa haettua ehdottaa että näillä kahdella asialla on enemmän tai vähemmän suoraviivainen yhteys. Jos lapset eivät saa treenata ”jännityksenhallintaansa” luonnollisissa tilanteissa ikäistensä kanssa, he voivat myöhemmin reagoida elämän moninaisiin haasteisiin ahdistumalla. Tämä voi olla resepti, tai ainakin yksi aineosa, nuorten ahdistusepidemiassa.
"Yhdeksänvuotias osaa kulkea julkisissa liikennevälineissä, laittaa laastarin ja käyttää tervettä järkeä odottamattomissa tilanteissa."
Todellinen muutos
Mielenkiintoisen kurkistuksen siihen miten nopeasti ja jyrkästi asenteet lastenkasvatuksessa ovat muuttuneet saa professori Markella Rutherfordin teoksesta Adult Supervision Required (Rutgers University Press, 2013). Siinä Rutherford vertaa millaisia lastenkasvatusohjeita äideille annettiin naistenlehtien kysymyspalstoilla 1900-luvun alussa verrattuna omaan aikaamme. Rutherfordin esimerkit osoittavat, että emme muista lapsuuttamme väärin, lapsuus todella on muuttunut.
Ensimmäinen selvästi muuttunut ilmiö on vanhempien valvonnan ulottumattomissa vietetty aika. Rutherford kirjoittaa, että 1970-luvulle asti lastenkasvatusohjeissa korostettiin lasten itsenäisyyttä ja pätevyyttä selvitä omatoimisesti – ei siksi, että tämä vapauttaisi vanhempien voimavaroja muuhun toimintaan vaan siksi, että tätä pidettiin lapsista itsestään nousevana tarpeena. Vanhempien kuvauksissa lasten elämä oli hyvin vapaata: he viettivät vapaa-aikansa kodin ulkopuolella ikäistensä joukossa, kulkivat koulumatkat ilman vanhempien apua, ajelivat polkupyörillä ympäri kaupunkia ja tekivät kauppaostoksia vanhempiensa puolesta.
Lastenkasvatusohjeissa korostettiin lasten itsenäisyyttä ja pätevyyttä selvitä omatoimisesti. Ei siksi, että tämä vapauttaisi vanhempien voimavaroja muuhun toimintaan vaan siksi, että tätä pidettiin lapsista itsestään nousevana tarpeena
Kuvaava esimerkki ajan asenteista on vuonna 1946 julkaistu kysymyspalstan keskustelu, jossa alle kaksivuotias viettää mielellään aikaa pihalla jos äiti on hänen seuranaan, mutta itkee, jos äiti menee sisään.
Äidille ei tule mieleenkään, että lapsi itkisi siksi, että hän jää ulos yksin, vaan siksi, että lapsi ei tiedä miten tämä pääsisi takaisin sisään, koska tämä ei ulotu ovenkahvaan. Asia ratkaistaan sijoittamalla kahva alemmaksi, minkä jälkeen lapsi alkaa viihtyä ulkona yksin. Lasta ei tässä keskustelussa nähdä hauraana ja suojeltavana olentona, vaan kyvykkäänä toimijana, jonka omatoimisuutta vanhemmat voivat tukea.
Myös muita kuvaavia esimerkkejä löytyy. Artikkelissa vuodelta 1956 kerrotaan tarina kolmevuotiaastsa Davidista, joka haluaa käydä yksin kaupassa ostamassa keksejä mihin toiveeseen vanhemmat lopulta suostuvat.
”Ensin näimme vain vaaleaa tukkaa, sitten koko Davidin, kun hän käveli määrätietoisesti takaisin, pussi kädessään… David tuli sisään ja sanoi 'tässä, vaihtorahat ovat pussin pohjalla. Ostin suklaamurukeksejä, koska kaikki tykkäävät niistä.'
Annoin Davidille halauksen, kaksikin. Olimme ylpeitä pojastamme ja David tiesi sen. Hän istui pöytään syömään keksiä, joka maistui erilaiselta kuin mitkään muut keksit, koska hän oli hankkinut sen itse.”
Vuonna 1966 julkaistussa artikkelissa todetaan vielä, että ”kuusivuotiaalta voi odottaa, että hän osaa kulkea yksinkertaisen reitin kouluun, etsiä puhelimen tai kysyä poliisilta neuvoa jos hän eksyy ja ilmoittaa kotiin jos hän myöhästyy. Yhdeksänvuotias osaa kulkea julkisissa liikennevälineissä, laittaa laastarin ja käyttää tervettä järkeä odottamattomissa tilanteissa.”
"Kolmevuotias voi repiä salaatteja ja valmistaa vanukasta valmispusseista. Hän voi viipaloida banaaneja ja mansikoita voiveitsellä."
Vastuuta ja kotitöitä
1900-luvun alkupuoliskolla vanhemmilla ei ollut erityisiä vaikeuksia saada lapsiaan osallistumaan kotitöihin. Päinvastoin, lasten kotityöt nähtiin eräänlaisena hyveenä: se kasvatti lasten empatiakykyä ja sai heidät tuntemaan itsensä tarpeelliseksi ja osaksi perhettä.
Ajan lastenkasvatusneuvoissa korostuu, että lapset haluavat auttaa vanhempiaan jo hyvin nuorina, joten hedät olisi otettava mukaan kotitöihin jo tällöin tai tuo halu hiipuu pois. Ajan asenteista kertoo esimerkiksi seuraava katkelma vuonna 1964 julkaistusta artikkelista:
”Kolmevuotias voi repiä salaatteja ja valmistaa vanukasta valmispusseista. Hän voi viipaloida banaaneja ja mansikoita voiveitsellä ja hän suorastaan rakastaa munien vatkaamista. Neljä- tai viisivuotias voi mitata maitoa mitta-astialla ja rikkoa munia kulhoon. Oma viisivuotiaani osaa kaikki paistin vaiheet, mutta lihan ruskistan itse koska se on tehtävä nopeasti. Tyttäreni on saavuttanut sen pisteen, jossa hänestä vihdoin on keittiössä aidosti apua leikkimisen sijaan.”
Myös tapa, jolla lapsille annettiin vastuuta, voi kuulostaa vieraalta tänä päivänä. Ensinnäkin, lapset vastasivat itse siitä, että läksyt tulivat tehtyä; vanhempien ei odotettu auttavan niissä eikä varsinkaan valvovan niiden tekemistä. Jos lapset halusivat mennä jonnekin – esimerkiksi kaverille – heidän odotettiin järjestävän itse itsensä haluamaansa paikkaan ja takaisin. Jos lapset halusivat taskurahaa, heidän odotettiin itse järjestävän itselleen keikan esimerkiksi naapurin ruohonleikkaajana tai lastenhoitajana.
Muutos 1980-luvulla
Rutherfordin aineiston perusteella uudet asenteet lapsuuteen alkoivat näkyä naistenlehtien palstoilla 1980-luvulta alkaen. Ensin kuvaukset lasten vapaasta ajasta koulun ja kodin ulkopuolella katosivat miltei tyystin. Jos lapset olivat kodin tai koulun ulkopuolella, he olivat yhä useammin aikuisten järjestämissä harrastuksissa, aina aikuisten valvovan silmän alla. Myös lastenkasvatusneuvoissa korostettiin nyt sitä, että vastuullinen vanhempi tietää aina missä hänen lapsensa menee — minkä älypuhelimet ovat tehneet meidän aikoinamme mahdolliseksi — ja että paikalla olisi aina edes yksi aikuinen.
Myös suhtautuminen kotitöihin ja lasten vastuunkantoon muuttui. Kärjistetysti sanoen lasten ainoaksi ”kotityöksi” jäi läksyjen tekeminen ja vastuunkannon suhteen odotuksia laskettiin jyrkästi. Nyt olikin vanhempien vastuulla kuljettaa lapsia kouluun ja harrastuksiin; huolehtia, että kotiläksyt tulevat tehdyksi ja vieläpä oikein; antaa heille taskurahaa sen sijaan, että he ansaitsisivat sen itse; ja valvoa, että minimimäärä kotivelvollisuuksia tulee tehtyä sen sijaan, että lapset suorittaisivat ne valvomatta.
Samanaikaisesti kun lasten vapaus ulkona kaventui, kotona se lisääntyi. Aiemmin vanhemmat määräsivät mitä lapset syövät, milloin he menevät nukkumaan, millaisia ohjelmia he saavat katsoa televisiosta, miten he pukeutuivat ja miten vanhempia puhuteltiin.
Oletko jo tilaaja? Kirjaudu sisään
Lue juttu loppuun
Valitse itse ohitatko maksumuurin vai tuetko toimittajan työtä
Pääset heti lukemaan jutun loppuun
Saat oivaltavat tiedekolumnit sähköpostiisi ennen muita
Päätät tilausmaksusi itse, alk. vain 3,90 € / kk
Mahdollistat tiedekolumnien jatkumisen
Tuet Jani Kaaron journalistista työtä
Pääset heti lukemaan jutun loppuun
Et saa tiedekolumneja sähköpostiisi ennen muita
Et tue Jani Kaaron journalistista työtä
Et mahdollista tiedekolumnien jatkumista
Ohitat maksumuurin ja kirjaudut sisään ilmaiskäyttäjänä
Lukijoiden tuella
"Pidätkö lukemastasi? Tiedekolumnini Rapportissa ovat mahdollisia vain teidän maksavien lukijoiden ansiosta, koska kirjoitan elääkseni.
Kiitos sinulle!"
Jani Kaaro
