Mediassa keskustellaan aika ajoin siitä, miksi niin monet pitävät kauhuelokuvista. En tiedä vastausta, mutta näin Halloweenin aikana olen havahtunut siihen, että myös lapset pitävät kauhuelokuvista – vaikka he eivät olisi koskaan sellaista nähneetkään.
Omat kaksoseni ovat 10-vuotiaita ja he toivovat harva se päivä, että he saisivat katsoa jonkin kauhuelokuvan. Kun itse olin tuossa iässä, koulun välitunneilla kuunneltiin isojen poikien juttuja kauheista kauhuelokuvista, joiden näytöksissä jotkut olivat pyörtyneet, ja jos mahdollisuus vain avautui, niitä katsottiin salaa.
Kauhuelokuvia katsotaan tietenkin siksi, että se on jännää, ja se on saanut minut ajattelemaan, miten tärkeä kokemus on jännittää jotakin ja miten tärkeää se on lapsille.
Lapset tuntuvat kulkevan aina ja kaikkialla jännitystä kohti. Missä vain on kiviä, he haluavat hyppiä kiveltä toiselle. Missä vain on kiipeilypuu, heidän on kokeiltava miten korkealle he uskaltavat kiivetä. Missä vain on oja, pian kilpaillaan siitä kuka uskaltaa hypätä yli leveimmästä kohdasta. Jos olet ollut lapsena omenavarkaissa, tiedät miten jännää se oli.
Sama jännitys kuuluu leikkiin. Muistatko esimerkiksi kun olit kuurupiilossa löytänyt hyvän paikan ja jännitit, milloin sinut löydetään? Entä hipassa – tunnetko hipaisun selässäsi ja sinusta itsestäsi tulee hippa. 12 tikkua laudalla ja kirkonrotta vasta jännittäviä pelejä olivatkin. Lapsuus on tärkeältä osalta tämän jännityksen hakemista.
