Oppikirjat kertovat, että rokotteet keksi englantilainen Edward Jenner vuonna 1796. Jenner oli havainnut, että karjakot sairastuivat vain harvoin isorokkoon ja hän epäili, että aiemmin sairastettu lehmärokko suojasi heitä lähisukuiselta isorokolta. Niinpä Jenner otti karjakko Sarah Nelmesin lehmänrokkopaiseista pisaran rakkulanestettä ja injektoi sillä 8-vuotiaan pojan, James Phippsin. Injektio suojasi Phippsiä isorokolta, mikä oli tarkoituskin, ja rokotus oli keksitty.
Ei kuitenkaan aivan näin. Rokottaminen oli nimittäin keksitty jo ennen Jenneriä – ehkä jopa satoja vuosia aikaisemmin.
Brittiläiset siirtomaaisännät törmäsivät rokotuksiin yllättävässä paikassa – Zimbabwessa – 1800-luvulla. Alueella, jota britit koettivat asuttaa, suuri vitsaus oli tsetsekärpänen. Se on etäistä sukua meikäläiselle hirvikärpäselle ja sukulaisensa tavoin imee verta niin nautakarjasta kuin ihmisistä. Valitettavasti veriaterian mukana kärpänen voi saada elimistöönsä unitautiloision, trypanosomin, joka aiheuttaa sekä karjassa että ihmisissä kuolemaankin johtavan taudin, ja levittää sitä eteenpäin. Ihmisillä sairaudesta puhutaan unitautina.
Paikalliset asukkaat kuitenkin kasvattivat karjaa tsetsekärpäsestä huolimatta. Miten tämä oli mahdollista?
Professori C.C. Mavhunga Massachusettsin teknillisestä instituutista on kirjoittanut aiheesta kirjan nimeltä The Mobile Workshop. Hän osoittaa, että paikalliset olivat oppineet kontrolloimaan tsetsekärpäsen uhkaa monilla tavoilla: he muokkasivat ympäristöä tsetsekärpäselle epäedulliseksi; siirsivät karjan pahimpien tsetsekärpäsmaastojen läpi keskellä yötä, hieroivat karjan nahkaan ulostetta ja väkeviä yrttejä kärpäsen karkottamiseksi ja ennen kaikkea rokottamalla karjansa unitautiloisiota vastaan. Varhaisia havaintoja karjan rokottamisesta teki brittiläinen luonnontieteilijä B.F. Bradshaw 1870-luvulla. Hänen mukaansa rokote koostui tuntemattoman kasvin kuivatusta juuresta ja noin tusinasta kuolleita ja kuivattuja tsetsekärpäsiä. Nämä jauhettiin ja sekoitettiin, lehmän suu avattiin ja rohto pakkosyötettiin eläimelle. Jos eläin selvisi tästä koettelemuksesta, se siirsi immuniteettia myös jälkeläisilleen. Samalla tavalla rokotettiin myös koiria ja muita kotieläimiä. Käytäntö oli levinnyt laajalle tsetsekärpäsen vaivaamilla alueilla, ja se mahdollisti karjan, kotieläinten ja ihmisten elämän rinnakkain tsetsekärpäsen kanssa.
Afrikkalaisten rokotuskäytäntö isorokkoa vastaan onkin hieman tunnetumpaa historiaa. Tunnettu tarina kertoo orjasta nimeltä Onesimus, joka lahjoitettiin vuonna 1706 puritaanipappi Cotton Matherille. Jos jälkimmäisen nimi on tuttu, se voi johtua siitä, että hän oli keskeinen vaikuttaja Salemin noitavainojen tapauksessa.
Parikymmentä vuotta myöhemmin isorokkoepidemia raivosi Yhdysvaltain itärannikolla. Silloin Onesimus kertoi Matherille afrikkalaisesta tavasta suojautua isorokkoa vastaan. Siinä isorokkoa sairastavan rakkuloista otetaan vähän nestettä ja hierotaan sitä haavakohtaan omassa ihossa. Tämä aiheuttaa lievän sairauden, jonka jälkeen rokotettu on suojassa isorokolta loppuelämänsä.
Bostonilainen lääkäri Zabdiel Boylston kokeili menetelmää ensin omaan poikaansa ja pariin orjaan. Tämä johti historian kenties ensimmäiseen rokotesotaan. Boylstonia vastaan hyökättiin etenkin koululääketieteen puolelta ja rokotemyönteisen Matherin kotiin heitettiin pommi (joka ei räjähtänyt). Boylstonin pelättiin levittävän isorokkoa, minkä lisäksi ihmisten asenteisiin vaikutti tietenkin se, että käytäntö oli peräisin oppimattomalta orjalta.
Boylstonin ja hänen kannattajiensa onnistui rokottaa vajaat kolmesataa ihmistä, joiden kuolleisuus isorokkoon oli vain reilut kaksi prosenttia, kun se muussa väestössä oli viisitoista prosenttia.
Bostonin rokotuskiista saattoi olla rokotehistorian vedenjakaja, mutta afrikkalaisten ja muidenkin ei-eurooppalaisten kyvystä suojautua sairauksilta rokottamalla tiedettiin laajemminkin. Ranskalainen epidemiologi, Charles Arthaud, kirjoitti vuonna 1774 orjanomistajille suunnatussa pamfletissa: ”Teille saattaa tulla yllätyksenä, että rokotukset tunnetaan ja ne ovat käytössä negrojen keskuudessa osassa Afrikkaa.”
