Oppikirjat kertovat, että rokotteet keksi englantilainen Edward Jenner vuonna 1796. Jenner oli havainnut, että karjakot sairastuivat vain harvoin isorokkoon ja hän epäili, että aiemmin sairastettu lehmärokko suojasi heitä lähisukuiselta isorokolta. Niinpä Jenner otti karjakko Sarah Nelmesin lehmänrokkopaiseista pisaran rakkulanestettä ja injektoi sillä 8-vuotiaan pojan, James Phippsin. Injektio suojasi Phippsiä isorokolta, mikä oli tarkoituskin, ja rokotus oli keksitty.
Ei kuitenkaan aivan näin. Rokottaminen oli nimittäin keksitty jo ennen Jenneriä – ehkä jopa satoja vuosia aikaisemmin.
Brittiläiset siirtomaaisännät törmäsivät rokotuksiin yllättävässä paikassa – Zimbabwessa – 1800-luvulla. Alueella, jota britit koettivat asuttaa, suuri vitsaus oli tsetsekärpänen. Se on etäistä sukua meikäläiselle hirvikärpäselle ja sukulaisensa tavoin imee verta niin nautakarjasta kuin ihmisistä. Valitettavasti veriaterian mukana kärpänen voi saada elimistöönsä unitautiloision, trypanosomin, joka aiheuttaa sekä karjassa että ihmisissä kuolemaankin johtavan taudin, ja levittää sitä eteenpäin. Ihmisillä sairaudesta puhutaan unitautina.
Paikalliset asukkaat kuitenkin kasvattivat karjaa tsetsekärpäsestä huolimatta. Miten tämä oli mahdollista?
Professori C.C. Mavhunga Massachusettsin teknillisestä instituutista on kirjoittanut aiheesta kirjan nimeltä The Mobile Workshop. Hän osoittaa, että paikalliset olivat oppineet kontrolloimaan tsetsekärpäsen uhkaa monilla tavoilla: he muokkasivat ympäristöä tsetsekärpäselle epäedulliseksi; siirsivät karjan pahimpien tsetsekärpäsmaastojen läpi keskellä yötä, hieroivat karjan nahkaan ulostetta ja väkeviä yrttejä kärpäsen karkottamiseksi ja ennen kaikkea rokottamalla karjansa unitautiloisiota vastaan. Varhaisia havaintoja karjan rokottamisesta teki brittiläinen luonnontieteilijä B.F. Bradshaw 1870-luvulla. Hänen mukaansa rokote koostui tuntemattoman kasvin kuivatusta juuresta ja noin tusinasta kuolleita ja kuivattuja tsetsekärpäsiä. Nämä jauhettiin ja sekoitettiin, lehmän suu avattiin ja rohto pakkosyötettiin eläimelle. Jos eläin selvisi tästä koettelemuksesta, se siirsi immuniteettia myös jälkeläisilleen. Samalla tavalla rokotettiin myös koiria ja muita kotieläimiä. Käytäntö oli levinnyt laajalle tsetsekärpäsen vaivaamilla alueilla, ja se mahdollisti karjan, kotieläinten ja ihmisten elämän rinnakkain tsetsekärpäsen kanssa.
