Vuonna 1903 ranskalainen fyysikko René Blondlot löysi aiemmin tuntemattoman säteilyn lajin, joka sai nimekseen N-säteet. Löytö oli sensaatio, ja seuraavan kolmen vuoden sisällä ranskalaiset tutkijat julkaisivat siitä yli kolmesataa tutkimuspaperia. Sitten seurasi paha mahalätsy. N-säteitä ei ollut olemassakaan. Ranskalaiset tutkijat, monet heistä alansa valioita, olivat tutkineet harhanäkyä.
Samanlainen harhanäky näyttää nyt toistuneen molekyylibiologisissa laboratorioissa Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Paljon mediajulkisuutta saaneen liikuntahormoni irisiinin koko olemassaolo on asetettu kyseenalaiseksi. Väitettä tukee vahva tieteellinen näyttö.
Jos irisiiniä ei ole olemassa, miten tutkijat saivat siitä aikaan noin 170 tutkimuspaperia? Miten tutkijat saattoivat mitata olemattoman hormonin pitoisuuksia ja tutkia sen moninaisia vaikutuksia?
Irisiinin tapaus ei yllätä tähän artikkeliin haastateltuja tutkijoita. "Tällainen alkaa olla tällä alalla yhä yleisempää", he sanovat. Irisiini on poikkeus vain siksi, että se pääsi näinkin pitkälle ennen kuin virhe huomattiin.
KREIKKALAINEN JUMALATAR
Irisiini nousi maailman tietoisuuteen vuonna 2012, kun amerikkalaistutkijat raportoivat löytäneensä lyhyen proteiiniketjun, eli peptidin, jolla oli hormoninkaltaisia vaikutuksia. Mielenkiintoisesti peptidin määrä veressä lisääntyi kun lihakset joutuivat kovaan fyysiseen rasitukseen. Vielä mielenkiintoisemmin nämä peptidipätkät kulkeutuivat lihaksista rasvakudokseen, jossa ne näyttivät muuttavan valkoisen rasvan ruskeaksi rasvaksi.
Ajatus hormonista, joka muutti valkoisen rasvan ruskeaksi, sähköisti tutkimusryhmät eri puolilla maailmaa. Hormoni lupaili ratkaisuja lihavuuden ja rasva-aineenvaihdunnan häiriöihin ja joidenkin silmissä jopa liikunnan terveysvaikutukset ilman liikuntaa. Tutkijat antoivat hormonille nimen irisiini kreikkalaisen viestinviejäjumalattaren mukaan. Yhdysvalloissa Ember Therapeutics alkoi kehittämään irisiinistä versiota, jonka voisi kaupallistaa myyntiin. Tutkijat Skandinaviassa, Euroopassa, Yhdysvalloissa ja Aasiassa alkoivat tutkia innolla irisiinin moninaisia vaikutuksia ja media raportoi "liikuntahormonin" positiivisista vaikutuksista.
KYSYMYKSIÄ KULISSIEN TAKANA
Kun tutkimuksia alkoi kertyä, joillekin tutkijoille heräsi pahoja aavistuksia. Ongelmana olivat vaihtelevat tulokset. Jotkut ryhmät raportoivat johdomukaisesti, että liikunta lisäsi irisiinin määrää veressä, ja irisiini vuorostaan lisäsi ruskean rasvan tuotantoa. Toiset raportoivat täysin päinvastaisista tuloksista, joissa he joko eivät nähneet liikunnalla mitään vaikutusta irisiiniin tai jos näkivät, he eivät nähneet sillä mitään vaikutusta ruskeaan rasvaan. Tulosten vaihtelu on tieteessä normaalia, mutta tässä tapauksessa vaihtelun suuruusluokka kieli syvemmästä ongelmasta.
Eräs tutkijoista, joka haistoi palaneen käryä, oli tutkijatohtori Satu Pekkala Jyväskylän yliopistosta. Hänen ryhmänsä järjesti tutkimuksen, jossa eri-ikäisiä miehiä laitettiin aerobiseen harjoitteluun tai voimaharjoitteluun, ja heidän irisiinitasonsa mitattiin heti harjoituksen jälkeen ja myöhemmin. Vaikka odotukset olivat korkealla, he eivät havainneet liikunnalla mitään vaikutusta irisiinitasoihin. Ainoa poikkeus oli nuorten miesten voimaharjoitteluryhmä, jossa irisiinitasot nousivat vaatimattomasti. Pekkala ei tiennyt, mistä tulokset johtuivat, mutta ne eivät rohkaisseet jatkamaan tutkimusta.
HUKKAPALOJA JA VASTA-AINEONGELMIA
