Jani Kaaro | Covid-19 – mihin tässä oikein kuollaan?

Covid-19 – mihin tässä oikein kuollaan?

Mitä Chicagon helleaalto voi opettaa meille koronaviruspandemiasta?

Jani Kaaro

5/31/2020

Lukijoiden tuella

Sosiaalisessa mediassa on kiertänyt jo pitkään väite, jonka mukaan covid-19 kuolleisuusluvut eivät pidä paikkaansa. Väitteen mukaan on olemassa kaksi erilaista koronaviruskuolemaa: kuolla koronavirukseen ja kuolla koronaviruksen kanssa. Ensin mainitussa tapauksessa henkilö kuolee suoraan koronaviruksen aiheuttamiin komplikaatioihin. Toisessa tapauksessa potilas taas on esimerkiksi sairaalassa hoidettavana hauraassa tilassa, saa siellä koronaviruksen ja kuolee parin päivän päästä. Potilas olisi siis voinut kuollut ilman koronaakin, mutta väitteen mukaan tämäkin merkitään koronakuolemaksi.

Aiheesta on helppo levittää kaikenlaista mis- ja disinformaatiota, koska kuolinsyyn selvittäminen ei ole mitenkään yksiselitteinen juttu. Kuvitellaanpa Alzheimerin tautia sairastava vanhus, joka on ollut jo pitkään täysin vuoteenomana. Lopulta hän saa keuhkokuumeen ja kuolee siihen. Kuoliko hän siis keuhkokuumeeseen? Kyllä ja ei. Keuhkokuume oli korsi, joka taittoi kamelin selän, mutta jos lääkäri kirjoittaa viralliseksi kuolinsyyksi keuhkokuumeen, oikeuslääkäri todennäköisesti palauttaa sen lääkärin pöydälle. Virallinen kuolinsyy on Alzheimerin tauti.

Asian voi ymmärtää niin, että suurin osa niistä vanhuksista, jotka kuolevat niin sanotusti "vanhuuteen", kuolevat keuhkokuumeeseen. Jos keuhkokuume hyväksyttäisiin viralliseksi kuolinsyyksi, kaikki "vanhimmat vanhat" kuolisivat keuhkokuumeeseen eikä kukaan Alzheimerin tautiin (kärjistetysti sanoen). Toki keuhkokuumekin voi olla kuolinsyy, esimerkiksi silloin kun terve ihminen saa keuhkokuumeen ja kuolee siihen. Sama problematiikka pätee koronavirukseen. Ei ole aina helppoa määrittää tarkoin mihin potilas kuoli, jos koronavirus jyllää elimistössä ja taustalla on sepelvaltimotauti ja Alzheimerin tauti ja ehkä muita sairauksia.

Poikkeuksena normaalitilanteesta lääkäreillä on nyt käytettävissä WHO:n U.70 -koodi. Tämä merkintä kuolinsyyraportissa kertoo, että covid-19 on ollut osallisena potilaan kuolemassa. Näin viranomaiset pysyvät kärryillä siitä, missä virus menee ja mitä se tekee.

Tässä kolumnissa haluan hieman nostaa nenää pois tästä kuolinsyyn määrittelystä. Potilaan eksakti kuolinsyy on tärkeä lääkäreille ja tilastojen tekijöille. Jos kuitenkin keskitymme liiaksi näihin syihin, jotain tärkeää jää näkemättä. Sen osoittamiseksi matkustakaamme ajassa hieman taaksepäin.
On kesä 1995 Chicagossa – ja on aivan helkkarin kuuma. Ilma on kosteaa ja lämpötila nousee monina peräkkäisinä päivinä 40 asteen molemmin puolin. Ihmiset koettavat viilentyä miten voivat. He hamstraavat kaupat tyhjäksi vedestä ja muista juomista. Jotkut nukkuvat ulkona. Jotkut nukkuvat ikkuna auki. On kuitenkin monia, jotka eivät tiedä mitä tehdä. On vanhuksia, jotka eivät ole ehtineet ostaa vettä. On vanhuksia, joilla ei ole ilmastointia tai joilla ei ole varaa pitää sitä päällä. He tuntevat olonsa niin turvattomaksi, etteivät he voi nukkua ikkuna auki. Niinpä kahden vuorokauden päästä ihmisiä alkaa putoilla.

Ambulanssit kulkevat yhtä mittaa esikaupungeista sairaaloihin eikä kaikkiin hätäpuheluihin ehditä vastata. Kaupungin sairaaloista 23 ilmoittaa olevansa täynnä – ne eivät voi ottaa uusia potilaita vastaan. Ambulanssit joutuvat ajamaan kymmeniä kilometrejä löytääkseen vapaana olevan sairaalasängyn.

Kuolemansyyntutkijan toimiston eteen tilataan teurastamoilta kylmäkontteja. Lopulta kuolleita arvioidaan olevan yli seitsemänsataa. Kyseessä on Yhdysvaltain lähihistorian pahin tragedia – aina 9/11 -päivään asti. Ja tietenkin niillä, jotka vietiin sairaalaan, oli paremmat mahdollisuudet selvitä kuin niillä, jotka eivät päässeet hätäkeskuksesta läpi. Ne, jotka kuolivat, kuolivat suljettujen ikkunoiden ja lukittujen ovien takana.

Suuresta kuolleisuudesta seurasi tietenkin melkoinen keskustelu. Jälkikäteen katsottua kiistatonta on se, että media oli ensin vähätellyt ongelmaa ja kaupunki oli hidas reagoimaan. Lopulta asiasta tilattiin selvitys. Maan parhaat asiantuntijat selvittivät helleaallon uhrien riskitekijöitä ja tähän he päätyivät: suurin riski kuolla oli yksin asuvilla vanhuksilla, joilla oli jokin perussairaus, ja joilla ei ollut ilmastointia.

Jos sallitte pienen provosoinnin: Kuolivatko vanhukset kuumuuteen vai kuumuuden kanssa? Kuolivatko he siihen, että he eivät juoneet tarpeeksi vettä eikä heillä ollut ilmastointia?

Vastauksia näihin kysymyksiin alettiin saada, kun sosiologi Eric Klinenberg päätti katsoa asiaa hieman laajemmasta näkökulmasta. Tulokset hän julkisti vuoden 2002 kirjassaan Heat Wave: A Social Autopsy of Disaster in Chicago.

Klinenbergin tutkimuksen kenties tärkein anti on kuolleisuuden vertailu eri naapurustojen välillä. Eroja nimittäin oli, ja Klinenberg pääsi näiden erojen lähteille. Hän vahvisti, että helleaallon aikana kuolleilla ei ollut ilmastointia, mutta alueilla, missä kuolleisuus oli suurta, heillä ei ollut paljon muutakaan. Ei ostoskeskuksia, ei kirjastoja, ei uimahalleja, ei kulttuurikeskuksia, ei puistoja – kävelymatkan päässä ei mitään, minne he olisivat päässeet jäähdyttelemään. Heillä ei liioin ollut toimivaa julkista liikennettä, joka olisi vienyt heidät kauemmaksi kotoaan jäähdyttelemään. He elivät sosiaalisessa autiomaassa ja jäivät sananmukaisesti kotiensa vangeiksi.

Tällaisilla asuinalueilla elivät Chicagon mustat ja helleaalto koetteli kaikista pahiten tätä kansanosaa.
Sen sijaan latinokortteleissa – jotka myös ovat köyhiä – helteeseen kuoli vain hyvin vähän ihmisiä, jopa vähemmän kuin valkoisilla asuinalueilla. Tämän Klinenberg sanoo johtuneen latinokortteleiden korkeasta sosiaalisesta pääomasta. Latinokorttelit olivat täynnä kauppoja ja kojuja. Sosiaalinen elämä oli vilkasta ja ihmiset tunsivat toisensa. Niinpä ihmiset tunsivat solidaarisuutta toisiaan kohtaan ja tarkistivat mitä heidän läheisilleen kuuluu.

Mainittakoon, että kaikki mustienkaan asuinalueet eivät olleet samanlaisia. Toisissa oli enemmän sosiaalista pääomaa kuin toisissa, ja korkeamman sosiaalisen pääoman naapurustoissa kuolemia oli vähemmän.

Covid-19 -uutisia lukiessa en voi olla ajattelematta Chicagon helleaaltoa. Tiedot Yhdysvalloista kertovat, että koronakuolleisuus mustien joukossa on jälleen moninkertainen verrattuna valkoisiin. Jälleen kerran vastaukseksi haetaan yksinkertaista lääketieteellistä selitystä: lihavuutta. Mustien otatuksutaan kuolevan valkoisia herkemmin, koska he ovat niin lihavia.
Tähän on vaikea uskoa. CDC:n mukaan 49,6 prosenttia Yhdysvaltain mustista on lihavia verrattuna 42,2 prosenttiin valkoisista. Olisi mielenkiintoista kuulla, miten 7 prosenttiyksikön ero lihavuudessa johtaa 3-4 kertaiseen eroon kuolleisuudessa Yhdysvaltain mustien ja valkoisten välillä.

Tiedot maailmalta kertovat, että covid-19 on monissa maissa iskenyt pahimmin köyhiin. Lontoossa eniten kuolleita on raportoitu köyhissä kaupunginosissa. Tuore tutkimus BMC:ssa osoittaa, että Englannissa nimenomaisesti mustat ja eteläaasialaiset ovat yliedustettuina covid-19 -tartunnoissa. Barcelonassa covid-19 -tartuntoja on seitsemän kertaa enemmän työväenluokkaissa kaupunginosissa. Kauhistuksella odotamme tietoja Brasilian faveloista.

Kuolivat ihmiset siis koronavirukseen tai koronaviruksen kanssa, sosioekonomisella asemalla on paljon tekemistä tuon kuoleman kanssa. Mitä tahansa ovatkaan ne tekijät, jotka altistavat köyhät ja haavoittuvat ryhmät tartunnoille ja kuolemalle, he eivät pääse niitä pakoon.

Klinenbergilta on kysytty, mitä opetuksia Chicagon katastrofilla on covid-19 -pandemialle? Hän on sanonut, että Chicagon katastrofissa parhaiten pärjäsivät naapurustot, jossa ihmiset tunsivat keskinäistä solidaarisuutta. On solidaarista olla hamstraamatta itselleen tuotteita, joita muutkin tarvitsevat. On solidaarista olla laittamatta nuhaista lasta kouluun tai päiväkotiin, vaikka sitä ei erikseen kiellettäisi. On solidaarista olla menemättä kipeänä töihin vaikka projekti painaisi päälle. On solidaarista koputtaa naapurin papan tai mamman oveen ja kysyä, tarvitaanko täällä jonkinlaista apua.

Kenties solidaarisuus – tai sen puute – voi osin selittää myös sitä miksi Italiassa pahimmin viruksen runtelemaksi joutui sen rikkain hallinnollinen alue, Lombardia. Tuore artikkeli Guardianissa nimittäin kertoo, että vaikka Lombardiassa oli lockdown, teollisuustuotanto alueella ei lakannut. Ihmisiä kävi töissä  esimerkiksi metalli- ja terästeollisuudessa läpi koko lockdown-ajan entiseen tapaan. Tehtaiden työntekijät jopa lakkoilivat pakottaakseen hallituksen sulkemaan tehtaat, jotka eivät kuuluneet yhteiskunnan kannalta välttämättömiin aloihin.

Ei ole kovin solidaarista lähettää ihmisiä tehdastyöhön pandemian vallitessa.

Oletko jo tilaaja? Kirjaudu sisään

Lue juttu loppuun

Valitse itse ohitatko maksumuurin vai tuetko toimittajan työtä

Hyväksyn tietosuojaselosteen ja käyttöehdot

Pääset heti lukemaan jutun loppuun
Saat oivaltavat tiedekolumnit sähköpostiisi ennen muita
Päätät tilausmaksusi itse, alk. vain 3,90 € / kk
Mahdollistat tiedekolumnien jatkumisen
Tuet Jani Kaaron journalistista työtä

Pääset heti lukemaan jutun loppuun
Et saa tiedekolumneja sähköpostiisi ennen muita
Et tue Jani Kaaron journalistista työtä
Et mahdollista tiedekolumnien jatkumista
Ohitat maksumuurin ja kirjaudut sisään ilmaiskäyttäjänä

Lukijoiden tuella

"Pidätkö lukemastasi? Tiedekolumnini Rapportissa ovat mahdollisia vain teidän maksavien lukijoiden ansiosta, koska kirjoitan elääkseni.

Kiitos sinulle!"

Jani Kaaro