Kun mies ei murrukaan
Elettiin vuotta 2004. Jari Saarenpään elämässä humisi tyhjyys. Lopulta sitä ei enää päässyt pakoon.
Anne Salminen
11/16/2021
Jari Saarenpään ego oli kasvanut valtavaksi.
Elettiin vuotta 2004, ja Nokialla työskentelevällä Saarenpäällä oli kaikkea: vaimo, neljä lasta, uusi omakotitalo, muutama auto, kaksi koiraa ja johtajatason työpaikka kansainvälisessä yrityksessä.
Diplomi-insinööriksi opiskellut Saarenpää oli kyllin kelpoinen, kuten oli tarkoituskin, sellainen hän oli päättänyt olla jo kauan sitten. Näin elämä elettäisiin, viimeistään 35-vuotiaana työskenneltäisiin esimiehenä suuressa kansainvälisessä yrityksessä, hankittaisiin perinteiset menestyksen merkit, oltaisiin kelpoisia – vähän parempia ja menestyneempiä kuin muut.
Kaikesta menestyksestä huolimatta jossain taustalla humisi äänetön tyhjiö. Saarenpään ollessa 37-vuotias tyhjyys kävi niin korviahuumaavaksi, että miehen oli pakko pysähtyä ja kysyä itseltään, mistä se kumpuaa.
Kuka oli käsikirjoittanut tällaisen elämän, Saarenpääkö, vai joku muu?
Mies käänsi katseen itseensä ja aloitti tutkimusretken siihen, mitä hän voisi haluta elämältään.
Samalla matka kulkeutui pois itsestä, kohti maailmaa ja kohti toista ihmistä.
On marraskuinen lauantai, ja nykyään TypeOne Oy:ssä valmentajana työskentelevä Jari Saarenpää kertoo oman elämänsä oivalluksista TÄYSII 2021 -seminaarin yleisölle Tampere-talon lavalla. Seminaarin inspiraatiopuheissa kerrotaan muun muassa, kuinka ”mielemme vaikuttaa meihin vahvemmin kuin mikään muu” ja neuvotaan ”kuinka voit muuttaa elämäsi suuntaa”.
Tampere-talon lämmitysjärjestelmässä ei ole vikaa, mutta toimittajaa on hikoiluttanut seminaarin alkusanoista asti: hän on yliherkistynyt motivaatiopuheelle, ja jotta siinä ei olisi riittävästi, seminaarin teemana on ASENNE.
Toimittajan asenteessa ei tietenkään ole mitään vikaa, paitsi silloin, kun joku ulkopuolinen käskee HYMYILLÄ vaikka raajoja revittäisiin irti. Tunnettuahan on, ettemme voi valita elämässämme tapahtuvia asioita, mutta voimme sentään väläyttää hymyn ottaessamme turpaan.
No niin. Huokaisen syvään ja kysyn lähellä istuvalta, miksi hän on tullut tilaisuuteen.
– Tää on sellainen positiivisuusruiske. Tarvii jotain piristävää Suomen pimeään marraskuuhun, hän vastaa.
Maski peittää suun, mutta kyllä, kasvosuojan takana lymyää silmiin asti ulottuva hymy.
Päädyn lohduttamaan itseäni: ehkei tähän tarvitse suhtautua niin vakavasti. Seminaari ei keskity yhteiskunnallisten ongelmien ratkomiseen eikä yritä väittää niistä mitään. Kukaan ei nyt väitä, että joka ikisellä suomalaisella on yhtäläiset mahdollisuudet menestyä elämässään.
Sitä paitsi odotan kiinnostuneena sitä, mitä sanottavaa Saarenpäällä on. Jos ennakko-odotukseni pitävät yhtään paikkansa, luvassa on jotain hieman erikoisempaa.
– Se oli jopa vähän epäreilu ympäristö lapselle kasvaa. Näin aikuisena olen sen tajunnut, Saarenpää kuvailee lapsuuttaan seminaarin yleisölle.
Etelä-Pohjanmaalla, tarkemmin sanoen Ilmajoella kasvanut Saarenpää kokee, että pohjalaiseen kasvatuskulttuuriin kuului suorituskeskeisyys, joka jäi olemisen pysyväksi pohjavireeksi pitkälle aikuisuuteen asti.
– Sylipaikan sait vain menestymällä hieman paremmin kuin toinen, Saarenpää kuvailee.
Saarenpää oli toinen identtisistä kaksosista, mikä ei ainakaan lieventänyt kilpailua menestymisestä. Veljekset oppivat suorittamaan jo varhain, ja he suorittivat hyvin. Kumpikin loi itselleen komean uran.
Mutta kuten elämässä usein käy, suoritusten keskelle mahtuu säröjä. Saarenpäällä on ollut aikuisuudessaan kolme suurta kriisiä, menetystä, joista jokainen laittoi miehen kuorimaan sipulia.
Kun lapsi kuolee, tulee täydellinen pysähdys. Niin kävi Saarenpäälle hänen ollessaan noin 30-vuotias.
– Olin hurjaa vauhtia uralla etenevä diplomi-insinööri, jolla oli suorittajan tyyli. Sitten tapahtui jotain tällaista, mihin ei voinut itse vaikuttaa. Se oli aika julma paikka, Saarenpää kertoo.
Toinen suuri kriisi oli ydinperheen menettäminen, kun lasten äiti halusi erota Saarenpään ollessa nelikymppinen. Myös viimeisin kriisi liittyy eroon parisuhteesta.
– Toinen osapuoli ei halunnut erota, mutta minä halusin. Kriisiydyin siitä, että kuinka minä mukamas suurisydämisenä, ihmisiä rakastavana ihmisenä voisin potkia toisen pellolle, Saarenpää sanoo.
Kriiseihin Saarenpää on yrittänyt suhtautua paikkoina kasvaa. Ne ovat opettaneet muun muassa sen, ettei kaasua tarvitse painaa jatkuvasti pohjaan saakka, ja että paskalta saa tuntua, kun on paska vaihe elämässä.
– Ihmisen pitäisi malttaa pysähtyä kriisin äärelle ja pohtia, että mitä siitä voisi oppia. Kriisit ovat tietyllä tavalla sipulin kuorimista, ja kerroksia kuorimalla voi päästä lähemmäs ydinminää, Saarenpää sanoo.
Jokaisella ihmisellä on ainutlaatuisia vahvuuksia, uskoo Saarenpää.
Havahduttuaan suorittamisen onttouteen Saarenpää etsi tavan katsoa työtään Nokian esihenkilöportaassa uusin silmin.
Arvokasta työssä ei ollut asema sinänsä, vaan se, mitä hän oli työssä onnistunut tekemään: viemään tiimiään huippusuorituksiin.
– Olin todennäköisesti saanut ihmiset tekemään parastaan ja todennäköisesti auttanut heitä löytämään omia vahvuuksiaan, Saarenpää sanoo.
Se, hyvän auttaminen esiin muissa, oli hänen vahvuuspotentiaaliaan.
Oivallusten tie on jatkunut entistä enemmän suuntaan, jossa ei ole enää kyse minästä, kyse on meistä – ja juuri se tuntuu erityiseltä siinä, mistä Saarenpää puhuu. Noin viitisen vuotta sitten Saarenpää törmäsi japanilaiseen käsitteeseen ikigai, joka kääntyy suomeksi suunnilleen muotoon ”olemassaolon syy”. Se vetosi mieheen, joka uskoo nykymaailman olevan liian kiireinen muistamaan menneiden aikojen viisauksia.
Filosofian mukaan jokaisella ihmisellä on oma henkilökohtainen ikigai, elämisen tarkoitus, joka koostuu neljästä eri osa-alueesta.
Yksi: tee sitä, missä olet taitava. Kaksi: tee sitä, mitä rakastat. Neljä: tee sitä, millä voit elättää itsesi.
Nämä asiat eivät kuitenkaan riitä, vaan ikigaihin kuuluu vielä yksi elementti, mainitsematta jäänyt kolmas osa-alue. Saarenpää nostaa sen erityisenä esiin, ja jos hän voisi jakaa kaikille ihmisille yhden oivalluksen, se olisi tämä: päästäkseen oman ikigainsa jäljille, löytääkseen aitoa merkityksellisyyttä elämäänsä, on pohdittava sitä, mitä maailma ja muut ihmiset tarvitsevat. Sen sijaan, että kysyisi, mitä maailma voi antaa, on kysyttävä, mitä ainutlaatuista minä ja vain minä voin antaa maailmalle.
Kun kaikki osa-alueet yhdistyvät, on ihminen löytänyt oman ikigainsa.
– Me länsimaalaiset ymmärretään tämä usein väärin ja sanoitammekin sen niin, että ”haluan elää merkityksellistä elämää”. Se on hirveän egolähtöinen lähestymistapa, Saarenpää sanoo, ja kertoo, että hänellä asian oivaltamisessa kesti monta vuotta.
– Se, mitä maailma tarvitsee. Sen osa-alueen oivaltaminen oikein, sen haluaisin kaikkien saavuttavan. Että kysymys ei ole minusta, vaan kysymys on sinusta. Siinä on hurjan iso ero, Saarenpää sanoo.
Jari Saarenpään ego oli kasvanut valtavaksi.
Elettiin vuotta 2004, ja Nokialla työskentelevällä Saarenpäällä oli kaikkea: vaimo, neljä lasta, uusi omakotitalo, muutama auto, kaksi koiraa ja johtajatason työpaikka kansainvälisessä yrityksessä.
Monesta asiasta Saarenpää ajattelee nykyään toisin, arvostaa hieman toisia asioita kuin silloin, mutta vuodet eivät menneet hukkaan. Asiat, joista Saarenpää tuntee elämässään suurinta ylpeyttä tänään, löytyivät häneltä jo tuolloin.
– Lapset. Ihan ehdottomasti olen heistä eniten ylpeä elämässäni, Saarenpää sanoo.
– Lasten äiti on maailman paras äiti lapsilleni, ja olemme onnistuneet kasvattamaan lapsia, joilla on vahva itseluottamus ja usko elämään. Miten heistä itse kukin on määritellyt menestyksen, niin he elävät sen näköistä elämää ja ovat elämäänsä tyytyväisiä.
Anne Salminen
11/16/2021
Kommentit (0)
Kommenttia ei voi muokata jälkikäteen.
Puheenaiheet
Tilaa maksuton Puheenaiheet-uutiskirjeemme
Haluan tarkkoja näkökulmia, ajattelemaan houkuttelevia juttuja ja tuoreimmat kuulumiset Rapportilta.