Ennen rotuhygieenikot halusivat kontrolloida kansan lisääntymistä – nyt sitä ei sanota ääneen
Sonja Karlsson
5/3/2017
2010-luvun Suomessa hyväksymme erilaisuutta kohtalaisesti, toiset enemmän kuin toiset. Täydelliseen vapauteen olla erilainen on silti vielä aimo harppaus matkaa jäljellä. Sen tietää omakohtaisesti jokainen, jonka ulkonäkö, seksuaalisuus tai sukupuoli-identiteetti poikkeaa lihaa syövästä, valkoisesta heteromiehestä.
Runsas vuosisata sitten hyväksynnän alue oli vielä kapeampi. 1800-luvun lopulla havahtuivat useat lääketieteen asiantuntijat ja terveyden auktoriteetit yhteiskunnan huolestuttavaan tilaan. Alkaneen kaupungistumisen seurauksena sairaudet, rikollisuus ja monet muut ongelmat alkoivat näkyä katukuvassa aiempaa selvemmin.
Ongelmien syyksi valikoitui monien mielissä degeneraatio. Sillä tarkoitettiin taantumusta, ihmiskunnan kehitystä kohti huonompaa. Teoria degeneraatiosta ei ollut missään vaiheessa selkeä kokonaisuus. Sillä voitiin selittää lähes mikä tahansa sosiaalinen, moraalinen, fyysinen tai psyykkinen ilmiö.
Degeneroituneet olivat syyllisiä rikollisuuteen ja huonoihin elämäntapoihin. He olivat alkoholisteja, prostituoituja ja kulkureita. He olivat psyykkisesti sairastuneita, vammaisia ja työkyvyttömiä. He olivat ihmisiä, jotka olivat hyödyttömiä teolliselle yhteiskunnalle. He eivät olleet tehokkaita ja kurinalaisia, he eivät olleet sopeutuneet teollisen yhteiskunnan kansalaisuuteen.
DEGENERAATIO LEVIÄÄ KAIKKIALLE
Degeneraation uskottiin olevan periytyvää. Vielä 1800-luvulla perinnöllisyystiede oli melko kehittymätön tieteenala. Vuosisadan puolivälissä itävaltalainen munkki Gregor Mendel oli julkaissut artikkelin, jossa hän kuvaili hernekasveilla tekemiään risteytyksiä. Mendel oli huomannut, että osa ominaisuuksista periytyi resessiivisesti, osa dominantisti. Munkin koetulokset unohtuivat lähes neljäksi vuosikymmeneksi, kunnes ne löydettiin uudelleen vuonna 1900.
Kun Mendelin tutkimustulokset löytyivät, degeneraatioteoria sai tieteellisen sysäyksen eteenpäin. Perinnöllisyystiede alkoi kehittyä kovaa vauhtia ja nopeasti myös selvisi, että ominaisuuksien periytyvyys riippui useiden tekijöiden yhteisvaikutuksesta. Silti monet rotuhygieenikot pitivät kiinni yksinkertaisesta perinnöllisyysmekanismista pitkälle 1900-luvulle.
Rotuhygieenikot pitivät degeneraatiota parantumattomana tilana. Kun ihmisen ituplasma, eli perimä, oli kerran turmeltunut, sitä ei voinut enää pelastaa, ei edes koulutuksen tai kasvatuksen avulla. Lisäksi rotuhygieenikot uskoivat, että jälkeläiset ovat aina rappeutuneempia kuin heidän vanhempansa.
Samaan aikaan huomattiin, että länsimaissa syntyvien lasten määrä oli kääntynyt laskuun. Lasku ei ollut tasaista kaikissa yhteiskuntaluokissa. Degeneroituneiksi luokitellut ihmiset lisääntyivät huomattavasti “parempaa väkeä” enemmän. Lisäksi degeneroituneet olivat usein köyhäinhuollon ja sosiaaliavun asiakkaita. Heidän lisääntymisensä synnyttäisi yhteiskunnalle valtavia kustannuksia.
Suomessa syntyvyyden laskusta huolestuivat ensimmäisenä suomenruotsalaiset 1910-luvulla. Tilastot osoittivat, että suomenruotsalaisten suhteellinen osuus koko väestöstä oli vähenemässä, ja se herätti huolen poliittisen vallanjaon tulevaisuudesta.
Vuonna 1906 poliittinen valta sidottiin Suomessa äänestäjien määrään. Vielä säätyvaltion aikaan ruotsinkieliset hallitsivat kahta säätyä neljästä, mutta muutoksen myötä valta uhkasi valua suomenkielisille. Suomenmielisyys ja -kielisyys elivät kukoistuskautta, ja fennomaanit veivät ruotsinkielisten paikkoja niin kulttuurin, politiikan kuin talouden alueilla. Siksi suomenruotsalaiset kiinnostuivat ensimmäisenä Suomessa rotuhygieniasta. Suomenkielisten kiinnostus heräsi vasta noin vuosikymmentä myöhemmin.
KEINONA LISÄÄNTYMISEN VALVOMINEN
Huono perimä siirtyi rotuhygieenikoiden mielestä sukupolvelta seuraavalle, ja rotuhygienian tavoitteena oli estää huonon perimän vaikutukset. Siksi rotuhygienian käytännön toimet keskittyivät lisääntymisen säätelyyn.
Rotuhygieenikot kuvittelivat, että säätelemällä ihmisten lisääntymistä he pystyisivät hävittämään arvottomiksi luokitellut piirteet yhteiskunnasta kokonaan. Yhteiskunnassa ei olisi enää kipua, ei särkyä, eikä kielteisiksi koettuja ilmiöitä. Jos rotuhygieenikot olisivat päässeet toteuttamaan halujaan mielin määrin, olisi yhteiskunnasta kadonnut myös erilaisuus ja vapaus elää miten haluaa.
Heti 1900-luvun alussa asiantuntijat alkoivat puhua positiivisesta ja negatiivisesta rotuhygieniasta. Positiivisen rotuhygienian tavoitteena oli saada “paremmat” ihmiset lisääntymään enemmän. Suomessa esimerkiksi maksettiin “hyväperimäisten” lasten äideille rahakorvauksia äidinpalkintoina ja kansalaisille annettiin avioliitto- ja perinnöllisyysneuvontaa.
Negatiivisessa rotuhygieniassa haluttiin estää “huonompien” ihmisten lisääntyminen. Suomessa säädettiin avioliitto- ja steriloimislait, joilla haluttiin säädellä lisääntymismahdollisuuksia. Saksassa ihmisiä tuhottiin osittain samoihin syihin vedoten.
Rotuhygieeninen ajattelu oli Suomessa yleistä yhä toisen maailmansodan jälkeen. Vuoden 1950 aborttilaki salli rotuhygieeniset abortit ja vammaisten ja mielenterveyspotilaiden rotuhygieenisiä pakkosterilointeja jatkettiin Suomessa vuoteen 1970 saakka.
Yhä edelleen transsukupuolisten sukupuolenkorjauksen ehtona on lisääntymiskyvyttömyys. Enää sitä ei virallisissa yhteyksissä perustella rotuhygienialla, mutta poliitikkojen haluttomuus muuttaa lakia kielii siitä, että yhteiskunnassamme on ihmisryhmä, jonka ei haluta lisääntyvän. Ihmisryhmä, joka ei mahdu ahtaisiin normeihin. Joka on yhteiskunnan silmissä sopeutumaton.
KUVA: Ric Capucho: Hütten (CC BY 2.0)
Sonja Karlsson
5/3/2017