Eurooppa tarvitsee turvapaikanhakijoita – kokeakseen itsensä turvattomaksi
Utu Förbom
5/5/2017
Mitä tapahtui Lampedusan saaren edustalla Italiassa 3.10.2013?
Miksi EU-komission puheenjohtaja José Manuel Barroso sanoi 25.10.2013 EU:n huippukokouksessa Brysselissä, ettei "EU voi hyväksyä sitä, että tuhannet ihmiset kuolevat rajoillamme"?
Ketkä kirjoittivat ja milloin ja missä yhteydessä seuraavaa? "Turvallisuusviranomaisten näkökulmasta maahanmuuton voimakkaaseen lisääntymiseen sisältyy riskejä, jotka saattavat tulevaisuudessa aiheuttaa vakavia ongelmia yleiselle turvallisuudelle."
Kysymyksissä on kyse turvaa hakevista ihmisistä, turvattomien elinolosuhteiden synnyttämästä pakolaisuudesta ja pyrkimyksestä hakeutua kohti jotain vakaampaa ja rauhallisempaa. Kohti jotain sellaista, minkä me täällä Euroopassa tunnemme hyvin. Mutta koska maailma rakentuu paradokseista, me täällä turvallisessa Euroopassa emme näytä ymmärtävän, miksi jonkun muunkin, jonkun ulkopuolisenkin, tulisi saada tavoitella samaa turvaa. Me ilmiselvästi kykenemme keskustelemaan turvallisuuden tavoittelusta vain Euroopan itsensä näkökulmasta.
Harva asia onkin poliittisessa kielenkäytössä niin hauras, niin suuresti uhattuna kuin eurooppalaisten oma, sisäinen turvallisuus, meidän omien yhteiskuntiemme vakaus ja jatkuvuus. Se valuu käsistämme aivan juuri, jollemme takerru siihen mahdollisimman aggressiivisesti ja pönkitä sitä hetki hetkeltä päättäväisemmin. Ja jos emme luo ulkoisia uhkatekijöitä, joiden syyksi voimme sälyttää sen, että olemme niin peloissamme.
Turvaa hakevat ihmiset, omasta kodistaan ja maastaan pakoon lähteneet ihmiset sopivat tällaiseksi uhkatekijäksi erinomaisesti. Jos he ovat muslimeja, heidän voi väittää kantavan mukanaan outoja, pelottavia ja epäloogisia tapoja ja uskomuksia. Silloin me voimme väittää tietävämme, etteivät sellaisiin uskomuksiin uskovat ihmiset varmastikaan sopeudu meidän johdonmukaisiin yhteiskuntiimme. Ovathan nuo epäloogiset uskomukset jo kylliksi levittäneet kauhua, väkivaltaa ja kuolemaa muslimien omilla mailla.
Jos he ovat mustia, voimme mielestämme olla varmoja, ettei heidän missään tapauksessa olisi hyvä meidän luonamme, sillä täällä meillä väärän värisiä ihmisiä syrjitään ja kohdellaan alempiarvoisina. Parempi siis, että pysyvät poissa, jotta ei synny ei-toivottuja konflikteja. Ja jos he ovat mustia muslimeja, näyttäisi olevan selvää, ettei meidän hauraiden yhteiskuntiemme kantokyky yksinkertaisesti riitä. Ja miten vaikeaa heidän olisikaan täällä suostua elämään meidän tavallamme, vailla minkäänlaista pyrkimystä mihinkään turvattomaan tai kauhistuttavaan.
JOS NE VIEVÄTKIN KAIKEN?
Kyse ei ole vain viimeaikaisista poliittisista reaktioista, vaan vuosikymmenten ajan eurooppalaiseen poliittiseen maailmankatsomukseen kotoutuneesta ajattelutavasta. Syyskuun 11. päivän terrori-iskut ovat toki yksi kiinnekohta, sillä silloin koko läntisen maailman turvallisuusdiskurssi nyrjähti uuteen asentoon. Mutta Euroopasta on haettu turvaa jo kauan ennen tuota symbolista päivämäärää.
Jef Huysmans puhuu kirjassaan Politics of Insecurity – Fear, Migration and Asylum in the EU (Routledge, 2006) turvallisuuden ja turvapaikkajärjestelmän keskinäisestä vuorovaikutussuhteesta, eräänlaisesta turvallisuuskytkennästä. Kytkennän rakentaminen on edellyttänyt vuosikymmenien mittaista, johdonmukaista poliittista vaivannäköä, jossa jäsenmaiden ja muiden maiden kansalaisten oikeudet on tarkasti erotettu toisistaan.
Näin tehtiin yhteisön sisäisen vapaan liikkuvuuden osalta jo EY:n neuvoston päätöksessä 1612/68 vuodelta 1968, jossa todettiin, että ihmisten vapaa liikkuvuus olisi EY:n sisämarkkinoilla nimenomaan jäsenmaiden kansalaisten etuoikeus. Päätöksellä haluttiin erottaa toisistaan kansalaiset ja ne muut ihmiset, ja ajatusmallia vahvistettiin tämän jälkeen useissa keskeisissä politiikkapapereissa.
Kun Euroopan integraatiota ryhdyttiin 1980-luvun puolivälissä määrätietoisesti syventämään ja muodostettiin vapaan liikkuvuuden Schengen-alue 1985, siirtolaisuuteen ja etenkin turvapaikanhakuun kohdistunut poliittinen huomio voimistui huomattavasti. Tähän mennessä oli nimittäin jo ryhdytty pelkäämään, että turvapaikanhakijat voisivat käyttää turvapaikkajärjestelmää yksinomaan paremman elämän, tai mikä kauheinta, paremman elintason tavoittelussa.
Kuvaan astui huoli Euroopan liiallisen hyväntahtoisuuden taloudellisista seurauksista. Entä jos ne eivät oikeasti ole hädänalaisia, entä jos ne eivät oikeasti tarvitsekaan suojelua, vaan haluavat vain viedä meidän työpaikkamme, riistää sosiaaliturvaamme, tai mikä kauheinta, tehdä näitä molempia?
Erityisesti tästä liian avointen rajojen synnyttämästä taloudellisen turvattomuuden pelosta juontaa juurensa se, että Euroopan on ollut niin vaikea erottaa toisistaan yleinen siirtolaisuus ja pakolaisuus. Euroopan on yksinkertaisesti ollut vaikea luottaa siihen, etteivät turvapaikanhakijoiksi itseään väittävät ihmiset sittenkin tavoittele meiltä meidän parempaa elämäämme. Eikä tautia ole saatu kuriin vieläkään.
JOS NE OVATKIN LAITTOMIA?
Lyhyt kertaus perusasioista: Eurooppa on oman epäluulonsa ajamana sulkenut turvalliset ja lailliset maahantulon väylät muilta kuin asianmukaisten matkustusasiakirjojen kanssa liikkuvilta ihmisiltä. Humanitaarisista syistä liikkeelle lähteneillä ihmisillä taas ei näitä asiakirjoja yleensä ole, minkä vuoksi heidän on pyrittävä pääsemään Euroopan alueelle epävirallisin ja käytännössä aina vaarallisin keinoin. Epäviralliset keinot Eurooppa taas on leimannut laittomiksi ja ongelmallisiksi. Sen vuoksi valtaosa humanitaarisista siirtolaisista leimataan jo lähtökohtaisesti "laittomiksi maahantulijoiksi".
Siksi esimerkiksi uusinta, 3.4.2017 julkaistua laittoman maahantulon ja maassa oleskelun vastaista toimintaohjelmaa (2017–2020) ei tarvitse lukea johdannon ensimmäistä kappaletta pidemmälle ymmärtääkseen, mikä on viranomaisten määrittelemä oikea tapa puhua humanitaarisesta siirtolaisuudesta:
Laiton maahantulo EU:n ulkorajoilla rajanylityspaikkojen ulkopuolella oli vuonna 2015 ennätyksellisen runsasta. Frontexin mukaan laittomia rajanylityksiä havaittiin noin 1,8 miljoonaa, joista 880 000 itäisen Välimeren reitillä Turkista Kreikkaan. [--] Vuonna 2014 laittomia rajanylityksiä havaittiin noin 283 000.
Onneksi me täällä EU:ssa olemme jo kahdenkymmenen vuoden ajan saaneet elää unionin poliittisiin peruselementteihin kirjatulla vapauden, turvallisuuden ja oikeuden alueella. Tällä alueella "kaikilla" on yhtäläiset oikeudet ja vapaudet, sillä näin on poliittisesti linjattu jo Amsterdamin sopimuksessa vuonna 1997. Yhtä kauan tätä yhtäläisten oikeuksien onnea on kuitenkin varjostanut huoli vapauteen ja turvallisuuteen kohdistuvista uhista.
Alueen muodostamisesta sovittiin lopullisesti Eurooppa-neuvostossa Tampereella lokakuussa 1999. Kyse oli ennen kaikkea turvapaikka- ja maahanmuuttopolitiikkaan, oikeussuojaan ja rikollisuuden torjuntaan liittyvistä poliittisista tavoitteista. Niiden saavuttamiseksi laadittiin vuodesta 1999 vuoteen 2004 ulottuva toimintasuunnitelma, niin sanottu Tampereen ohjelma. Jo tätä ennen, Itävallan puheenjohtajakaudella 1998, asialistalle oli nostettu turvapaikanhakijoiden sormenjälkirekisteri Eurodac.
Sen tarpeellisuutta perusteltiin näin: "In recent years the steep rise in the number of illegal immigrants (and therefore potential asylum-seekers) caught has revealed the increasing need to include their fingerprints in the system [..]" (Lainaus Huysmansilta.)
Marraskuussa 2004 hyväksytyssä Haagin ohjelmassa turvallisuus oli yhä keskeisemmällä sijalla. Sitä seuranneessa Tukholman ohjelmassa (2010–2014) sanotaan jo suoraan, että "tulevina vuosina olisi keskityttävä kansalaisten etuihin ja tarpeisiin". Kaikkien tulevien toimenpiteiden on "painotuttava unionin kansalaisiin ja muihin henkilöihin, joita koskevaa vastuuta unionilla on".
Tämä johdonmukainen poliittinen prosessi on johtanut siihen, että maahanmuutosta on EU:ssa hyvin vaikea keskustella ilman, että ”laittoman maahanmuuton” torjunta nostetaan näkyvästi esiin. Euroopan oman turvallisuuden ja turvan hakemisen välinen jännitteinen ristiriita äitynyt käsin kosketeltavaksi.
JOS NIILLÄ ONKIN OIKEUKSIA?
Mutta hetkinen. Vapaan liikkuvuudenhan oli juuri päätetty koskevan vain kansalaisia, ei muita ihmisiä. Keitä tuollaiset muut henkilöt voisivat olla?
Euroopan ihmisoikeussopimuksen (EIS) määritelmä on yksiselitteinen. Siinä todetaan, että "[k]orkeat sopimuspuolet takaavat jokaiselle lainkäyttövaltaansa kuuluvalle tämän yleissopimuksen 1 osassa määritellyt oikeudet ja vapaudet". Suomen perustuslain 6 pykään taas on kirjattu, että ihmiset ovat yhdenvertaisia lain edessä, eikä ketään saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan sukupuolen, iän, alkuperän, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella.
Kirjaukset eivät siis koske kansalaisia, vaan ihmisiä – oikeudet taataan jokaiselle, eikä ketään saa asettaa eri asemaan.
Myös Euroopan neuvoston ihmisoikeuskomissaarin julkaisemassa teemapaperissa todetaan, että oikeus nauttia ihmisoikeuksista täysimääräisesti ei ole riippuvainen siitä, ovatko viranomaiset myöntäneet henkilölle luvan oleskella valtion alueella, eikä sitä ole rajattu vain niille, joilla tuo virallinen lupa on. Kahdella EIS:n artiklalla on tässä yhteydessä erityinen merkitys: artiklassa 8 taatulla oikeudella nauttia yksityis- ja perhe-elämän kunnioitusta sekä artiklaan 3 kirjatulla kidutuksen kiellolla.
Leikkaus lähemmäksi nykyhetkeä: YK:n siirtolaisten ihmisoikeuksien erikoisraportoija, professori François Crépeau toisti 7.10.2013 EU-maille jo aiemmin esittämänsä vaatimuksen: EU:n tuli kiireellisesti omaksua uusi siirtolaisuutta koskeva lähestymistapa, jossa siirtolaisten oikeudet asetettaisiin etusijalle. Crépeau varoitti, että jos valtiot jatkavat ilman matkustusasiakirjoja liikkuvien siirtolaisten kriminalisointia ja estävät heitä saapumasta kohdemaihin turvallisesti, se vain kasvattaa niiden ihmisten määrää, jotka vaarantavat henkensä täyteen ahdetuissa ja merikelvottomissa aluksissa riskialttiilla merireiteillä. Miksi Crépeau esitti vaatimuksensa juuri syksyllä 2013?
Hän taistelee yhtä kaikki urheasti turhautumista vastaan. Jo kauan ennen syksyä 2013 sanat turvallisuus ja turvallisesti on viitannut nimenomaan EU:n eli meidän rajojemme turvallisuuteen. Toistetaan kehotuksia rajavalvonnan tehostamisesta ja sen teknologisoinnista. Korostetaan "laittomaksi" määritellyn intensiivistä torjuntaa ja "laittomasti" oleskelevien tehokasta palauttamista. Turvallisuuden käsite toistuu politiikkapapereissa taajaan, mutta se ei suinkaan ole koodisana ihmisten inhimilliselle tai oikeudenmukaiselle, vaan valvovalle ja torjuvalle kohtelulle.
JOS NIITÄ KUULUUKIN PELÄTÄ?
Kyse ei kuitenkaan ole turvallisuudesta, vaan turvattomuudesta. Se on Jef Huysmansin sanoin poliittisesti ja yhteiskunnallisesti muodostettu ilmiö, jonka synnyttämisessä turvapaikanhakijoilla on aivan erityinen tehtävä.
Kuvaa turvattomuudesta ei rakenneta vain reagoimalla poliittisesti tiettyyn uhkaan, vaan ennen kaikkea turvattomuuteen kytkeytyvien kielipelien avulla. Juuri näin tapahtuu, kun turvapaikkapolitiikka sitkeästi kytketään yhteen yhteiskunnan vakauden, turvallisuuden ja taloudellisen menestymisen problematiikan kanssa.
Utu Förbom
5/5/2017