Mitä tapahtui Lampedusan saaren edustalla Italiassa 3.10.2013? 

Miksi EU-komission puheenjohtaja José Manuel Barroso sanoi 25.10.2013 EU:n huippukokouksessa Brysselissä, ettei "EU voi hyväksyä sitä, että tuhannet ihmiset kuolevat rajoillamme"?

Ketkä kirjoittivat ja milloin ja missä yhteydessä seuraavaa? "Turvallisuusviranomaisten näkökulmasta maahanmuuton voimakkaaseen lisääntymiseen sisältyy riskejä, jotka saattavat tulevaisuudessa aiheuttaa vakavia ongelmia yleiselle turvallisuudelle."

Kysymyksissä on kyse turvaa hakevista ihmisistä, turvattomien elinolosuhteiden synnyttämästä pakolaisuudesta ja pyrkimyksestä hakeutua kohti jotain vakaampaa ja rauhallisempaa. Kohti jotain sellaista, minkä me täällä Euroopassa tunnemme hyvin. Mutta koska maailma rakentuu paradokseista, me täällä turvallisessa Euroopassa emme näytä ymmärtävän, miksi jonkun muunkin, jonkun ulkopuolisenkin, tulisi saada tavoitella samaa turvaa. Me ilmiselvästi kykenemme keskustelemaan turvallisuuden tavoittelusta vain Euroopan itsensä näkökulmasta.

Harva asia onkin poliittisessa kielenkäytössä niin hauras, niin suuresti uhattuna kuin eurooppalaisten oma, sisäinen turvallisuus, meidän omien yhteiskuntiemme vakaus ja jatkuvuus. Se valuu käsistämme aivan juuri, jollemme takerru siihen mahdollisimman aggressiivisesti ja pönkitä sitä hetki hetkeltä päättäväisemmin. Ja jos emme luo ulkoisia uhkatekijöitä, joiden syyksi voimme sälyttää sen, että olemme niin peloissamme.

Turvaa hakevat ihmiset, omasta kodistaan ja maastaan pakoon lähteneet ihmiset sopivat tällaiseksi uhkatekijäksi erinomaisesti. Jos he ovat muslimeja, heidän voi väittää kantavan mukanaan outoja, pelottavia ja epäloogisia tapoja ja uskomuksia. Silloin me voimme väittää tietävämme, etteivät sellaisiin uskomuksiin uskovat ihmiset varmastikaan sopeudu meidän johdonmukaisiin yhteiskuntiimme. Ovathan nuo epäloogiset uskomukset jo kylliksi levittäneet kauhua, väkivaltaa ja kuolemaa muslimien omilla mailla.

Jos he ovat mustia, voimme mielestämme olla varmoja, ettei heidän missään tapauksessa olisi hyvä meidän luonamme, sillä täällä meillä väärän värisiä ihmisiä syrjitään ja kohdellaan alempiarvoisina. Parempi siis, että pysyvät poissa, jotta ei synny ei-toivottuja konflikteja. Ja jos he ovat mustia muslimeja, näyttäisi olevan selvää, ettei meidän hauraiden yhteiskuntiemme kantokyky yksinkertaisesti riitä. Ja miten vaikeaa heidän olisikaan täällä suostua elämään meidän tavallamme, vailla minkäänlaista pyrkimystä mihinkään turvattomaan tai kauhistuttavaan.

JOS NE VIEVÄTKIN KAIKEN?

Kyse ei ole vain viimeaikaisista poliittisista reaktioista, vaan vuosikymmenten ajan eurooppalaiseen poliittiseen maailmankatsomukseen kotoutuneesta ajattelutavasta. Syyskuun 11. päivän terrori-iskut ovat toki yksi kiinnekohta, sillä silloin koko läntisen maailman turvallisuusdiskurssi nyrjähti uuteen asentoon. Mutta Euroopasta on haettu turvaa jo kauan ennen tuota symbolista päivämäärää. 

Jef Huysmans puhuu kirjassaan Politics of Insecurity – Fear, Migration and Asylum in the EU (Routledge, 2006) turvallisuuden ja turvapaikkajärjestelmän keskinäisestä vuorovaikutussuhteesta, eräänlaisesta turvallisuuskytkennästä. Kytkennän rakentaminen on edellyttänyt vuosikymmenien mittaista, johdonmukaista poliittista vaivannäköä, jossa jäsenmaiden ja muiden maiden kansalaisten oikeudet on tarkasti erotettu toisistaan.

Näin tehtiin yhteisön sisäisen vapaan liikkuvuuden osalta jo EY:n neuvoston päätöksessä 1612/68 vuodelta 1968, jossa todettiin, että ihmisten vapaa liikkuvuus olisi EY:n sisämarkkinoilla nimenomaan jäsenmaiden kansalaisten etuoikeus. Päätöksellä haluttiin erottaa toisistaan kansalaiset ja ne muut ihmiset, ja ajatusmallia vahvistettiin tämän jälkeen useissa keskeisissä politiikkapapereissa.

Kun Euroopan integraatiota ryhdyttiin 1980-luvun puolivälissä määrätietoisesti syventämään ja muodostettiin vapaan liikkuvuuden Schengen-alue 1985, siirtolaisuuteen ja etenkin turvapaikanhakuun kohdistunut poliittinen huomio voimistui huomattavasti. Tähän mennessä oli nimittäin jo ryhdytty pelkäämään, että turvapaikanhakijat voisivat käyttää turvapaikkajärjestelmää yksinomaan paremman elämän, tai mikä kauheinta, paremman elintason tavoittelussa.  

Kuvaan astui huoli Euroopan liiallisen hyväntahtoisuuden taloudellisista seurauksista. Entä jos ne eivät oikeasti ole hädänalaisia, entä jos ne eivät oikeasti tarvitsekaan suojelua, vaan haluavat vain viedä meidän työpaikkamme, riistää sosiaaliturvaamme, tai mikä kauheinta, tehdä näitä molempia?  

Erityisesti tästä liian avointen rajojen synnyttämästä taloudellisen turvattomuuden pelosta juontaa juurensa se, että Euroopan on ollut niin vaikea erottaa toisistaan yleinen siirtolaisuus ja pakolaisuus. Euroopan on yksinkertaisesti ollut vaikea luottaa siihen, etteivät turvapaikanhakijoiksi itseään väittävät ihmiset sittenkin tavoittele meiltä meidän parempaa elämäämme. Eikä tautia ole saatu kuriin vieläkään.

JOS NE OVATKIN LAITTOMIA?

Lyhyt kertaus perusasioista: Eurooppa on oman epäluulonsa ajamana sulkenut turvalliset ja lailliset maahantulon väylät muilta kuin asianmukaisten matkustusasiakirjojen kanssa liikkuvilta ihmisiltä. Humanitaarisista syistä liikkeelle lähteneillä ihmisillä taas ei näitä asiakirjoja yleensä ole, minkä vuoksi heidän on pyrittävä pääsemään Euroopan alueelle epävirallisin ja käytännössä aina vaarallisin keinoin. Epäviralliset keinot Eurooppa taas on leimannut laittomiksi ja ongelmallisiksi. Sen vuoksi valtaosa humanitaarisista siirtolaisista leimataan jo lähtökohtaisesti "laittomiksi maahantulijoiksi". 

Siksi esimerkiksi uusinta, 3.4.2017 julkaistua laittoman maahantulon ja maassa oleskelun vastaista toimintaohjelmaa (2017–2020) ei tarvitse lukea johdannon ensimmäistä kappaletta pidemmälle ymmärtääkseen, mikä on viranomaisten määrittelemä oikea tapa puhua humanitaarisesta siirtolaisuudesta:

Laiton maahantulo EU:n ulkorajoilla rajanylityspaikkojen ulkopuolella oli vuonna 2015 ennätyksellisen runsasta. Frontexin mukaan laittomia rajanylityksiä havaittiin noin 1,8 miljoonaa, joista 880 000 itäisen Välimeren reitillä Turkista Kreikkaan. [--] Vuonna 2014 laittomia rajanylityksiä havaittiin noin 283 000.

Onneksi me täällä EU:ssa olemme jo kahdenkymmenen vuoden ajan saaneet elää unionin poliittisiin peruselementteihin kirjatulla vapauden, turvallisuuden ja oikeuden alueella. Tällä alueella "kaikilla" on yhtäläiset oikeudet ja vapaudet, sillä näin on poliittisesti linjattu jo Amsterdamin sopimuksessa vuonna 1997. Yhtä kauan tätä yhtäläisten oikeuksien onnea on kuitenkin varjostanut huoli vapauteen ja turvallisuuteen kohdistuvista uhista.

Alueen muodostamisesta sovittiin lopullisesti Eurooppa-neuvostossa Tampereella lokakuussa 1999. Kyse oli ennen kaikkea turvapaikka- ja maahanmuuttopolitiikkaan, oikeussuojaan ja rikollisuuden torjuntaan liittyvistä poliittisista tavoitteista. Niiden saavuttamiseksi laadittiin vuodesta 1999 vuoteen 2004 ulottuva toimintasuunnitelma, niin sanottu Tampereen ohjelma. Jo tätä ennen, Itävallan puheenjohtajakaudella 1998, asialistalle oli nostettu turvapaikanhakijoiden sormenjälkirekisteri Eurodac.

Sen tarpeellisuutta perusteltiin näin: "In recent years the steep rise in the number of illegal immigrants (and therefore potential asylum-seekers) caught has revealed the increasing need to include their fingerprints in the system [..]" (Lainaus Huysmansilta.)

Marraskuussa 2004 hyväksytyssä Haagin ohjelmassa turvallisuus oli yhä keskeisemmällä sijalla. Sitä seuranneessa Tukholman ohjelmassa (2010–2014) sanotaan jo suoraan, että "tulevina vuosina olisi keskityttävä kansalaisten etuihin ja tarpeisiin". Kaikkien tulevien toimenpiteiden on "painotuttava unionin kansalaisiin ja muihin henkilöihin, joita koskevaa vastuuta unionilla on". 

Tämä johdonmukainen poliittinen prosessi on johtanut siihen, että maahanmuutosta on EU:ssa hyvin vaikea keskustella ilman, että ”laittoman maahanmuuton” torjunta nostetaan näkyvästi esiin. Euroopan oman turvallisuuden ja turvan hakemisen välinen jännitteinen ristiriita äitynyt käsin kosketeltavaksi.

JOS NIILLÄ ONKIN OIKEUKSIA? 

Mutta hetkinen. Vapaan liikkuvuudenhan oli juuri päätetty koskevan vain kansalaisia, ei muita ihmisiä. Keitä tuollaiset muut henkilöt voisivat olla?

Euroopan ihmisoikeussopimuksen (EIS) määritelmä on yksiselitteinen. Siinä todetaan, että "[k]orkeat sopimuspuolet takaavat jokaiselle lainkäyttövaltaansa kuuluvalle tämän yleissopimuksen 1 osassa määritellyt oikeudet ja vapaudet". Suomen perustuslain 6 pykään taas on kirjattu, että ihmiset ovat yhdenvertaisia lain edessä, eikä ketään saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan sukupuolen, iän, alkuperän, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella.

Kirjaukset eivät siis koske kansalaisia, vaan ihmisiä – oikeudet taataan jokaiselle, eikä ketään saa asettaa eri asemaan.

Myös Euroopan neuvoston ihmisoikeuskomissaarin julkaisemassa teemapaperissa todetaan, että oikeus nauttia ihmisoikeuksista täysimääräisesti ei ole riippuvainen siitä, ovatko viranomaiset myöntäneet henkilölle luvan oleskella valtion alueella, eikä sitä ole rajattu vain niille, joilla tuo virallinen lupa on. Kahdella EIS:n artiklalla on tässä yhteydessä erityinen merkitys: artiklassa 8 taatulla oikeudella nauttia yksityis- ja perhe-elämän kunnioitusta sekä artiklaan 3 kirjatulla kidutuksen kiellolla.

Leikkaus lähemmäksi nykyhetkeä: YK:n siirtolaisten ihmisoikeuksien erikoisraportoija, professori François Crépeau toisti 7.10.2013 EU-maille jo aiemmin esittämänsä vaatimuksen: EU:n tuli kiireellisesti omaksua uusi siirtolaisuutta koskeva lähestymistapa, jossa siirtolaisten oikeudet asetettaisiin etusijalle. Crépeau varoitti, että jos valtiot jatkavat ilman matkustusasiakirjoja liikkuvien siirtolaisten kriminalisointia ja estävät heitä saapumasta kohdemaihin turvallisesti, se vain kasvattaa niiden ihmisten määrää, jotka vaarantavat henkensä täyteen ahdetuissa ja merikelvottomissa aluksissa riskialttiilla merireiteillä. Miksi Crépeau esitti vaatimuksensa juuri syksyllä 2013?

Hän taistelee yhtä kaikki urheasti turhautumista vastaan. Jo kauan ennen syksyä 2013 sanat turvallisuus ja turvallisesti on viitannut nimenomaan EU:n eli meidän rajojemme turvallisuuteen. Toistetaan kehotuksia rajavalvonnan tehostamisesta ja sen teknologisoinnista. Korostetaan "laittomaksi" määritellyn intensiivistä torjuntaa ja "laittomasti" oleskelevien tehokasta palauttamista. Turvallisuuden käsite toistuu politiikkapapereissa taajaan, mutta se ei suinkaan ole koodisana ihmisten inhimilliselle tai oikeudenmukaiselle, vaan valvovalle ja torjuvalle kohtelulle.

JOS NIITÄ KUULUUKIN PELÄTÄ?

Kyse ei kuitenkaan ole turvallisuudesta, vaan turvattomuudesta. Se on Jef Huysmansin sanoin poliittisesti ja yhteiskunnallisesti muodostettu ilmiö, jonka synnyttämisessä turvapaikanhakijoilla on aivan erityinen tehtävä.

Kuvaa turvattomuudesta ei rakenneta vain reagoimalla poliittisesti tiettyyn uhkaan, vaan ennen kaikkea turvattomuuteen kytkeytyvien kielipelien avulla. Juuri näin tapahtuu, kun turvapaikkapolitiikka sitkeästi kytketään yhteen yhteiskunnan vakauden, turvallisuuden ja taloudellisen menestymisen problematiikan kanssa.

Mitkä olivatkaan laittoman maahantulon torjuntaohjelmassa luetellut laittomaan maassa oleskeluun liitetyt riskit? Syrjäytyminen. Riski ajautua rikollisen toiminnan piiriin joko rikollisryhmien hyväksikäyttämänä, rikoksen uhrina tai rikoksentekijänä. Pimeä työnteko ja harmaa talous. Uudenlaisten rikosilmiöiden ja rikollisten rajat ylittävän yhteistoiminnan lisääntyminen. Ääriliikkeiden toiminnan lisääntyminen. Yleisen turvallisuustilanteen heikkeneminen. Sosiaali- ja terveyspalvelujen kuormittuminen.

Entä mitä näistä riskeistä valtiovalta on itse voimistanut esimerkiksi muuttamalla ulkomaalaislakia siten, että kielteisen päätöksen saanut hakija ei voi enää kuin poikkeustapauksessa saada väliaikaista oleskelulupaa, vaan joutuu sen sijaan poistumaan vastaanottokeskuksesta ja elämään vailla oikeuksia ja toimeentulomahdollisuuksia peläten pakkopalautusta tai poliisin laittomasta oleskelusta kirjoittamia sakkoja?

Poliitikkojen ja virkamiesten käyttämä kieli ei ainoastaan kuvaile sitä, mitä on tai mitä voisi olla. Se synnyttää ja vakiinnuttaa tulkintoja, ymmärtämisen tapoja ja näkemyksiä, joiden perusteella voidaan tehdä yhteiskunnallisia valintoja ja päätöksiä. Näin etabloituneiden poliittisten yhteisöjen pyrkimys torjua niihin kohdistuvia uhkia tekee niistä turvattomia.

Kun esimerkiksi turvapaikanhaku halutaan liittää osaksi turvallisuusrakennelmaa, se merkitsee, että yhteisön poliittista luottamusta ja lojaliteettia samalla vahvistetaan levittämällä pelkoa ja voimistamalla ihmisten vieraantumista toisistaan. Tässä prosessissa poliittisen yhteisön identiteetti ja yhtenäisyys kulminoituvat nimenomaan siihen, että yhteisö luo ympärilleen turvattomuutta, joka kiinnitetään turvapaikanhakijoihin. Turvapaikanhakijoiden nimenomaiseksi tehtäväksi muodostuu yhteisön tekeminen turvattomaksi.

Turvattomuutta voi korostaa toistamalla numeroita ja lukumääriä tai turvautumalla vertauskuviin, kuten "laittomat maahantulijat", "tuhannet maahan tulevat somalit" tai "paperittomien invaasio". Tässä turvallistamisen prosessissa yhteisö tekee eettis-poliittista arviointityötä siitä, mikä on yhteisön kannalta hyvää elämää ja mikä taas vaarallista. Samalla juuri tulkinta siitä, mikä on vaarallista, tekee arvion hyvästä mahdolliseksi.

JOS NIIHIN EI KUULUKAAN LUOTTAA?

Eurooppalaisessa poliittisessa diskurssissa turvapaikanhakijat esitetään johdonmukaisesti kielteisesti samalla kun korostetaan, miten tärkeää on houkutella maahan osaavia ja hyviä työntekijöitä. Suomessa tämä ilmenee karuimmillaan siinä, miten käsitettä vetovoimatekijä käytetään viranomaisten strategisissa asiakirjoissa sekä erittäin myönteiseen sävyyn että voimakkaan kielteisenä poliittisena käsikassarana.

Mallikelpoisen esimerkin käsikassaran käytöstä tarjosi äskettäin eduskunnan ulkoasianvaliokunnan puheenjohtaja Matti Vanhanen (kesk.). Hän vastasi presidentti Haloselle, joka oli todennut, ettei islamista kristinuskoon kääntyneitä turvapaikanhakijoita pitäisi palauttaa heitä kotimaassaan uhkaavan vainon vuoksi. "Olisin hyvin varovainen tällaisten periaatteiden muuttamisessa. Ei tehtäisi myöskään uusia vetovoimatekijöitä tänne", Vanhanen kuittasi.

Lopulta on kyse siitä, että kun etabloitunut poliittinen yhteisö pyrkii vapauttamaan itsensä kaikista sitä uhkaavista eksistentiaalisista uhista, se tosiasiassa synnyttää turvattomuuden yhteisön. Välineenä se käyttää erilaisia epäilyttäviksi leimattuja ihmisryhmiä, turvapaikanhakijoiden lisäksi esimerkiksi maasta toiseen kiertäviä eurooppalaisia romaneja.

Vapauden, turvallisuuden ja oikeuden alueen olennainen ehto on luottamus. Me täällä unionissa olemme poliittisesti päättäneet luottaa siihen, että kaikkien jäsenmaidemme kaikki kansalaiset ovat samanarvoisia ja samat oikeudet takaavan luottamuksen arvoisia. Tietenkään luottamus ei silti koske kaikkia, kuten esimerkiksi juuri romaneja. Käsitteellisesti tämän luottamuksen varaan on näin kuitenkin onnistuttu luomaan poliittinen yhteisö, joka periaatteessa synnyttää ympärilleen solidaarisuutta ja konsensusta.

Mutta kuten Huysmans kirjoittaa, kun turvallisuus asetetaan tällaisessa poliittisessa yhteisössä etusijalle, luottamusta ei itse asiassa halutakaan vahvistaa solidaarisuuden, vaan etäännyttämisen keinoin. Turvallisuuteen takertuva yhteisö haluaa etäännyttää itsensä niistä, joihin ei voi luottaa ja joita on pelättävä.

Sen sijaan, että pohtisimme, mitä esimerkiksi käsitteet läntinen, kristillinen ja sivilisaatio tarkoittavat, keskitymme maalaamaan uhkakuvia läntistä, kristillistä sivilisaatiota uhkaavasta islamista. Lopulta voimme yksinkertaistaa tätä vastakkainasettelua niin kauan, että islamia kohtaan tuntemamme pelko muuntuu poliittiseksi valuutaksi. Sen avulla voimme ostaa vahvemman identiteetin ilman, että meidän tarvitsisi pohtia, mikä meitä tosiasiassa yhteiskunnan jäseninä yhdistää. Tai mitä tarkoittaa sellainen yhteiskunnallinen luottamus, joka koskee vain osaa yhteiskunnan jäsenistä. 

Etäännyttäminen ei myöskään ole vain esseistinen metafora. Eurooppalainen turvattomuuden projekti on edennyt niin pitkälle, että meillä kansalaisilla ei tosiasiassa ole enää juurikaan jäljellä kykyä reagoida siihen, miten epäinhimillisesti me Eurooppaan pyrkiviä pakolaisia kohtelemme. Turvallisuuden vuoksi, uhkien välttämiseksi, me toistelemme, kun viranomaisemme tosiasiassa altistavat nämä ihmiset raa'alle hallinnolliselle tai joskus jopa aivan konkreettiselle väkivallalle.

Keskittyessään vapauttamaan itsensä uhista ja takertuessaan omaan turvallisuuteensa Eurooppa on turvautunut väkivaltaan. Iskostaessaan mieliimme, että meidän on vapautettava itsemme näistä väkivallan uhkaa mukanaan kantavista "laittomista ihmisistä", Eurooppa on turvautunut väkivaltaan.

Leikkaus takaisin syksyyn 2013. Silloin, lokakuun kolmantena päivänä 300 Eurooppaan pyrkinyttä ihmistä hukkui Lampedusan saaren edustalla Italiassa. Kyseessä oli tietenkin inhimillinen tragedia. Mutta jos asiaa tarkastelee puhtaasti EU:n turvapaikkapolitiikan näkökulmasta, kyseessä oli ennen kaikkea epäonnistuminen. EU oli epäonnistunut pitämään nuo ihmiset poissa aluevesiltään. Siksi komission puheenjohtaja José Manuel Barroso väitti, ettei "EU voi hyväksyä sitä, että tuhannet ihmiset kuolevat rajoillamme".

Sittemmin ihmisiä on kuollut lisää.

UNHCR:n tiedotteen otsikko 25.10.2016: "Mediterranean death toll soars, 2016 is deadliest year yet – With two months still to go, deaths of refugees and migrants crossing the Mediterranean hit all-time high"

Guardianin otsikko 3.11.2016: "Hundreds dead as boats sink off Libya, survivors tell UN". 

Independentin otsikko 24.3.2017: "More than 240 refugees feared drowned in the Mediterranean after rubber boats capsize"

Kukaan ei enää sano, ettei tätä voi hyväksyä. Sen sijaan viranomaiset tilastoivat laittomia rajanylityksiä.

JOS NE TERRORISOIVAT JA HAJOTTAVAT?

Olen halunnut osoittaa, miten pitkä on se poliittisen ajattelun laahus, jota Eurooppa jatkuvasti raahaa perässään yrittäessään tulla toimeen rajojensa ulkopuolella vallitsevan humanitaarisen todellisuuden kanssa. Siksi vielä yksi fragmentti. 

Kahdeksan vuotta sitten Suojelupoliisin silloinen päällikkö ja EU:n nykyinen siviilitiedustelujohtaja Ilkka Salmi sekä Migrin silloinen ylijohtaja, nykyinen sisäministeriön maahanmuutto-osaston päällikkö Jorma Vuorio kirjoittivat seuraavaa: "Turvallisuusviranomaisten näkökulmasta maahanmuuton voimakkaaseen lisääntymiseen sisältyy riskejä, jotka saattavat tulevaisuudessa aiheuttaa vakavia ongelmia yleiselle turvallisuudelle."

Foorumi oli Helsingin Sanomien Sunnuntaidebatti ja ajankohta eurovaalipäivä 7.6.2009. Yli neljä vuotta ennen Lampedusan tragediaa ja Barroson liikuttavia sanoja.

Salmen ja Vuorion teksti tihkuu voimallisia uhkakuvia. Heidän mukaansa on olemassa riski, että maahanmuuton lisääntyminen synnyttää rikollisuutta, jengiytymistä, väkivaltaa ja järjestyshäiriöitä. Näin he väittävät tapahtuneen muun muassa Ruotsissa ja Ranskassa. 

He vihjailevat, että eurooppalaisten turvallisuusviranomaisten mukaan siirtolaisuuden riskinä on terroristien soluttautuminen liikkuvien ihmisten sekaan. Tästä pelottelusta jatketaan suoraan turvapaikanhakijoihin ja suomalaisen turvapaikkapolitiikan ongelmiin. Näin uhkakuvien mahdolliset soluttautujat määritellään käden käänteessä nimenomaan turvapaikanhakijoiksi.

Kirjoittajat määrittelevät turvapaikanhakijat ongelmaksi ja riskiksi suomalaiselle yhteiskunnalle ja leimaavat heidät mahdollisiksi terroristeiksi tai ainakin terrorismin tukijoiksi. Sitten he valittelevat turvapaikanhakijoiden kotimaiden turvallisuustilanne olevan joskus niin huono, ettei palauttaminen ole humanitaarisista syistä mahdollista. Lukija, joka ei tiedä, että nimenomaan tästä syystä kansainvälinen turvapaikkajärjestelmä on luotu, saattaa langeta kirjoittajien ansaan ja olettaa, että palauttamisen estyminen on hakijoiden itsensä vika. 

Tämän jälkeen kirjoittajien onkin kätevää esittää, että he ovat huolissaan tällaisen turvapaikanhakijan Suomessa kokemasta juurettomuudesta, joka taas pahentaa radikalisoitumisen riskiä. Paradoksi paljastaa turvapaikkapoliittisen agendan ytimen, jonka mukaan humanitaarisista syistä maahan saapuneen ihmisen inhimillinen ja oikeudellinen asema on aina toissijainen kysymys.

Kirjoittajien missään vaiheessa edes tarvitse suoraan nimetä turvapaikanhakijoita tai pakolaisuutta turvallisuusuhaksi – riittää, että nämä valitun puhetavan keinoin kytketään yhteen valtiollisten turvallisuuskysymysten kanssa. Näin tavanomainen turvattomuuden diskurssi alkaa määrittää myös turvapaikkakysymyksiä. On tapahtunut turvallistamisen manööveri.

Tämä kaikki siis jo kesäkuussa 2009, yli kuusi vuotta ennen kuin Suomeen saapui sen kaltainen määrä turvapaikanhakijoita, että minkäänlainen keskustelu valtiollisen turvallisuuden yhteydestä pakolaisuuteen oli edes etäisesti relevanttia.

Mutta mitä lukeekaan äskettäin julkaistussa laittoman maahantulon torjuntaohjelmassa?

Syrjäytyminen on sisäisen turvallisuuden keskeisimpiä uhkia. Laittomasti maassa oleskelevilla on erityisen suuri riski syrjäytyä. Heillä on myös riski ajautua tekemään rikoksia elääkseen, mutta toisaalta myös suuri riski joutua erilaisten rikollisten ja rikollisryhmien hyväksikäyttämäksi. Jos laittomasti maassa oleskelevien ryhmä kasvaa suureksi ja syntyy getto-alueita, tästä aiheutuu erilaisia uhkia myös sisäiselle turvallisuudelle.

Turvallisuuden käsitteestä on muodostunut triggeri, jolla keskustelu turvapaikanhakijoista kääntyy aina keskusteluksi turvallisuudesta ja keskusteluksi meistä. Silloin ei keskustella siitä, onko Afganistaniin turvallista palauttaa ihmisiä, eikä siitä, onko Välimeri turvallista ylittää kumiveneellä. Silloin keskustellaan vain laillisuudesta ja laittomuudesta, ja kaikki havainnot laittomuudesta triggeröivät aina keskustelun meidän yhteiskuntamme turvallisuudesta. Ja ennen kaikkea turvattomuudesta.

Kun ihminen jättää turvapaikkahakemuksen poliisilaitokselle, poliisi kirjaa tietokoneelleen, että on tapahtunut laiton maahantulo. Vasta tämän jälkeen hän kirjaa, että on jätetty turvapaikkahakemus. Näin tämäkin yksittäinen ihminen on omalla arvokkaalla panoksellaan osallistunut meidän turvattomuuden yhteisömme rakentamiseen. Ja kun hän on näin tehtävänsä täyttänyt, hänet voidaankin palauttaa kotimaahansa.

Teksti pohjautuu kirjoittajan vuonna 2014 julkaisemaan kirjaan Väki, valta ja virasto – Maahanmuuttovirasto ja suomalainen turvapaikkapolitiikka.

KUVA: Karstein Volle