Jani Kaaro | Inhon pelikentällä

Inhon pelikentällä

Muinainen tunne voi selittää miksi maailma on jakautunut konservatiiveihin ja liberaaleihin.

Jani Kaaro

4/17/2023

Lukijoiden tuella

Kuvittele, että näet puistossa miehen, joka on kyykistynyt kakalle keskellä kirkasta päivää. 
Kuvittele sitten, että olet epämääräisessä ruokapaikassa. Sinulle tuodaan kala-annos, joka haisee selvästi pilaantuneelta, ja kun vähän nostat nahkaa, näet lihassa kärpästoukkia. 
Entäpä vielä koditon ihminen, joka lähestyy sinua kadulla, ja jonka kasvoissa on märkiviä haavoja ja paiseita, joista tulvahtaa voimakas mädän haju.
Kaikki nämä kuvaelmat herättävät sinussa epäilemättä inhoa. Niin minussakin – ja kenessä tahansa muussakin. 
﻿
Inho on primitiivinen tunne, mutta meille ihmisille varsin hyödyllinen. Se on suojellut meitä kautta aikojen pitämällä meidät kaukana ulosteista, estämällä meitä syömästä pilaantunutta ruokaa ja varoittamalla meitä ihmisistä, jotka voivat tartuttaa meihin vaarallisia tauteja. 
Näiden perustehtävien lisäksi inho on laajentunut evoluutiossa uusille elämänalueille. Inholla on paljon tekemistä sen kanssa, miksi suhtaudumme epäluuloisesti muukalaisiin. Inho on mukana myös silloin jos koemme tietyt seksin ja seksuaalisuuden alueet saastuttavana (kuukautiset) tai vääränä (homoseksuaalisuus).
Inho on myös sisäänkirjoitettu moraaliin. Kielenkäyttömme jo paljastaa, että koemme monet moraaliset rikkomukset nimenomaisesti inhon kautta Kun mies jää kiinni pettämisestä, vaimo tuntee itsensä ”saastuneeksi”. Hän voi syyttää miestään ”likaisista teoista” ja sanoa, ettei hän voi uskoa sinun olevan tuollainen ”limainen äijä.”
Muukalaiset, seksi, moraali. Siinä kolme kipupistettä konservatiivien ja liberaalien välillä. Viime vuosina on tuotettu valtava määrä tutkimusta konservatiivien ja liberaalien suhtautumisesta inhoon, ja erot inhon kokemisessa voivat selittää miksi esimerkiksi maahanmuutto ja seksuaaliset vähemmistöt erottavat näitä ryhmiä niin voimakkaasti. 
﻿
Kun vaara uhkaa, pidä ystävät lähellä. Tämä on todennäköisesti ollut ohjenuora, jonka varassa ihmiset ovat evoluution aikana selvinneet. Mutta tätäkin käyttäytymistä on ohjannut inho, joka pitää meidät valppaina vaaran varalta. Kun inhon tunteet aktivoituvat, se saa ihmiset vielä tänäkin päivänä kääntymään sisäänpäin, pitämään oman ryhmän puolta, ja suhtautumaan ulkopuolisiin epäluuloisesti. 
Esimerkkejä ei tarvitse kaukaa hakea. Jos haluat demonisoida vihollisesi, ensimmäinen askel on esittää heidät inhottavassa valossa. Kun juutalaisista puhuttiin Natsi-Saksassa ”likaisina” ja ”saastaisina”, heidät oli helpompi sysätä ulkopuolisiksi. 
Samanlaista mielialaa oli koronapandemian alussa Yhdysvalloissa. Tuolloin koronaviruksesta puhuttin ”kiinalaisena viruksena”, minkä seurauksena amerikanaasialaisiin kohdistuva syrjintä ja viharikokset lisääntyivät 70 prosenttia. 
Tällä ja me ja muut -asetelmalla näyttää olevan osin biologinen pohja, jonka kapellimestarina toimii yllättävä hormoni – oksitosiini. 
Olemme tottuneet ajattelemaan, että oksitosiini on jonkinlainen söpöyshormoni, joka aktivoituu kun äiti ja vauva katsovat toisiaan silmiin tai rakastavaiset hellivät toisiaan. On oksitosiini sitäkin, mutta sen todellinen rooli näyttää olevan nimenomaisesti lujittaa siteitä ”meihin” ja tehdä meidät epäluuloisiksi ulkopuolisia kohtaan. 
Johdonmukainen löydös lukuisissa psykologisissa kokeissa on ollut se, että kun ihmisille annetaan suihkaus oksitosiinia, he muuttuvat suojelevammaksi omiaan kohtaan ja vihamielisemmiksi muukalaisia kohtaan. 
﻿
Jos inho saa ihmiset kääntymään sisäänpäin, miten se vaikuttaa ajatteluumme? Vastaus: Muutumme konservatiivisemmiksi. Identifioidumme omaan ryhmäämme, haluamme mukautua sen arvoihin ja tuomitsemme ankarammin oman yhteisömme normien rikkomisen. 
Inhon ja konservatiivisten asenteiden suhdetta on selvitetty lukuisissa tutkimuksissa. Näistä maininnan arvoisia ovat esimerkiksi Cambridgen yliopiston sosiaalipsykologian professorin, Simone Schnallin, työt. Vuonna 2008 julkaistussa tutkimuksessa tutkijat pysäyttivät ohikulkijoita Stanfordin yliopiston kampuksella ja pyysivät näitä vastaamaan moraalisia käsityksiä koskeviin kysymyksiin. Kysymykset vaihtelivat seksisuhteista ensimmäisten serkusten välillä epäeettiseen journalismiin. 
Ohikulkijat pysäytettiin paikalla, jossa seisoi roskapönttö. Ensimmäisen ryhmän kohdalla roskapönttö oli tyhjä, mutta kahden seuraavan kohdalla pönttö oli käsitelty pierusuihkeella. Tulokset osoittivat, että moraalisten kysymysten pohdinta pierunhajussa sai ihmiset antamaan moraalisesti arveluttavista teoista selvästi ankarampa tuomioita. 
Vastaavia tutkimuksia on toteutettu haastattelemalla vapaaehtoisia ällöttävän likaisessa vs. puhtaassa toimistossa; näyttämällä heille kuvia tai videoita ällöttävästä vs. neutraalista tilanteesta; tai laittamalla heidät täyttämään lomaketta pöydälle joka on puhdas vs. täynnä ruoantahroja; tai antamalla koehenkilöille pureskeltu lyijykynä lomakeen täyttämistä varten. Lopputulos on lähes aina sama: kun inhon tunne on aktivoitu, ihmisten asenteet muuttuvat konservatiivisemmiksi ja heidän tuomionsa moraalisista rikkomuksista ovat ankarammat.
Entä miten tämä voisi toimia tosielämässä? Siitä voinee kertoa jotakin seuraava tutkimus Harvardin yliopistosta. Siihen etsittiin vapaaehtoisia, jotka kulkivat joka päivä junalla töihin ja joiden reitti kulki valkoisten asuttamien naapurustojen läpi. Vapaaehtoiset vastasivat tutkimuksen alussa kysymyksiin, jotka koskivat heidän poliittista kantaansa ja ajankohtaisia poliittisia kysymyksiä. 
Tämän jälkeen tutkijat ujuttivat muutamaksi päiväksi puolelle juna-asemista kaksi meksikolaista, jotka eivät tehneet muuta kuin keskustelivat keskenään. Mitä tapahtui? Näillä asemilla vapaaehtoisten asenteet meksikolaisia kohtaan muuttuivat entistä ankarammiksi. 
﻿
Jos inholla ja konservatiivisuudella on tällainen yhteys, näkyykö se politiikassa?
Kun tutkimuksissa on selvitetty miten konservatiivit ja liberaalit reagoivat inhon tunteeseen, melko johdonmukainen löydös on ollut se, että konservatiivien kynnys kokea inhoa on matalammalla kuin liberaaleilla. Konservatiivit siis reagoivat inhoon nopeammin ja voimakkaammin kuin liberaalit. 
Tutkimusten mukaan tämä ero näkyy äänestyskäyttäytymisessä. Vuonna 2014 Amsterdamin yliopistossa testattiin yli kahdensadan vapaaehtoisen inhoherkkyttä. Sen tulokset kertoivat, että inhoherkät suhtautuivat negatiivisimmin seksuaalisiin ja etnisiin vähemmistöihin sekä maahanmuuttoon. Lisäksi he äänestivät muita todennäköisimmin Hollannin vapauspuoluetta, joka on arvoiltaan lähellä perussuomalaisia. 
Toinen laaja tutkimus, johon osallistui 25 000 vapaaehtoista, toteutettiin Yhdysvalloissa vuoden 2008 presidentinvaalien aikoihin. Siinä havaittiin, että jos ihmisillä oli korkea tartuntatautien pelko, he äänestivät todennäköisemmin konservatiivista ehdokasta John McCainia kuin Barack Obamaa.  Kun samanlainen kysely toteutettiin 122 eri valtiossa, myös siinä havaittiin sama yhteys inhoherkkyyden ja poliittisen orientaation välillä. 
Toisissa tutkimuksissa on selvitetty inhoherkkyyden vaikutusta konservatiivisiin asenteisiin. Viime vuonna julkaistussa kansainvälisessä tutkimuksessa selvitettiin inhoherkkyyden suhdetta homoseksuaalisuuteen 31 maassa. Tässäkin tutkimuksessa inhoherkkyydellä havaittiin pieni, mutta tilastollisesti merkittävä vaikutus negatiivisiin asenteisiin homoseksuaalisia miehiä ja naisia vastaan. Negatiiviset asenteet ulottuivat koskemaan myös muita seksuaalisia ”ulkoryhmiä”, kuten prostituoituja.  
﻿
Inho on toki usein vain ensireaktio. Jos minua vastaan tulee koditon mies, joka on epäsiisti eikä ole peseytynyt viikkoihin, ensireaktioni voi olla inhon puistatus. Tämän jälkeen voin kuitenkin ottaa taka-askeleen ja miettiä, että koditon mieskin on joskus ollut lapsi. Mitä hänelle on mahtanut tapahtua, että hänestä on tullut koditon ja hänen elämänsä on tuossa jamassa? Näin inho vaihtuu myötätuntoon. 
Mutta entä konservatiivisesti ajattelevat? Eivätkö he voi muka päästä ensireaktionsa yli ja vaihtaa inhon yhtä lailla myötätuntoon. Vastaus on monen kohdalla: Ei kiinnosta. 
Iowan yliopiston psykologian professori Linda Skitka on tutkinut konservatiivien ja liberaalien intellektuaalisten tyylien eroja. Eräässä tutkimuksessa vapaaehtoisilta kysyttiin mielipiteitä köyhyyden syistä, ja siinä sekä konservatiivit että liberaalit näkivät syyn köyhissä itsessään. Köyhät olivat laiskoja tai eivät yrittäneet tarpeeksi. 
Tämä oli kuitenkin vain ensireaktio. Kun ensireaktio haihtui, liberaalit alkoivat keksiä köyhyydelle muita selityksiä, jotka lähtivät esimerkiksi yhteiskunnan eriarvoisuudesta. Konservatiivit sen sijaan pitivät enemmän kiinni ensireaktiostaan. 
Koska konservatiivien kapasiteetti riittäisi aivan yhtä hyvin siirtyä ensireaktiosta eteenpäin, Skitka päätteli, että liberaalit vain ovat konservatiiveja motivoituneempia siirtymään ensireaktiosta eteenpäin.  Miksi näin on, sitä onkin vaikeampi selittää. 
﻿
Miten tätä tutkimustietoa pitäisi hyödyntää? Toivottavasti ei ainakaan niin, että vasemmisto käyttäisi sitä lyömäaseena oikeistoa vastaan ja oikeisto lyömäaseena vasemmistoa vastaan. Nämä kaksi leiriä ovat niin etäällä toisistaan ja paikoin niiden välillä on aitoa vihaa, että tilanne kaipaisi sillanrakentajia, ei siltojen polttajia. Siksi kaikki tieto, joka auttaa ymmärtämään miksi leirit ovat niin eriytyneitä, on arvokasta. Inhotutkimus on tässä vain yksi näkökulma, mutta se avaa kiehtovia näköaloja. 
Kenties yksi hedelmällinen lähestymistapa olisi mielikuvaharjoitus, jossa liberaalit ja konservatiivit eivät ole me ja he tai nämä ja nuo, vaan kaksi voimaa, jotka hakevat tasapainoa sisällämme. Tämä jättää kuitenkin liberaaleille nieltäväksi melko epäkiitollisen totuuden: Ihmisestä on helpompi tehdä konservatiivi kuin liberaali. Riittää, että aktivoit toisessa primitiivisen inhon tunteen, ja hänen sisäinen vatupassinsa alkaa kallistua konservatiivisuuteen.  Konservatiivisuus voi muutenkin olla jonkinlainen ihmisen tehdasasetus ajalta, jolloin elimme pienissä ryhmissä. 
Ehkä tämä voi omalta osaltaan selittää oikeistopopulismin suosiota ja sen piiristä tulevia vahvoja ja joskus karkeitakin kannanottoja.
﻿
Kuva: Adnan Mistry / Unsplash

Jani Kaaro

4/17/2023

Lue Jani Kaaron jutut ennen muita

Jani Kaaro on palkittu tiedetoimittaja, jonka oivaltavat artikkelit herättävät ajatuksia ja laajaa huomiota.

Tue Kaaron journalistista työtä tilaamalla hänen tiedekolumninsa. Pääset lukemaan ne ennen muita ja mahdollistat juttusarjan jatkumisen.
Suoraan — ilman välikäsiä.

2,90 €

5,90 €

25,00 €

Päätä kuukausimaksusi summa itse. Voit keskeyttää tilauksesi milloin tahansa.

Kommentit (0)

Kommenttia ei voi muokata jälkikäteen.