Kirjoitusharjoituksia, osa 1 – Onko kuvittelu hankalaa? Tämän harjoituksen avulla pääset vauhtiin

Erkka Mykkänen tarjoaa Kirjoitusharjoituksia-sarjassaan luoville kirjoittajille konkreettisia keinoja tekstin synnyttämiseen.

Erkka Mykkänen

5.5.2017

Tämän tekstin lopussa on kirjoitusharjoitus. Jos aiot tehdä sen, varaathan sille aikaa vähintään puoli tuntia, mielellään tunnin. Ajan varaaminen tarkoittaa sitä itseään: keskeytyksetöntä, rauhallista aikaa, jolloin mikään – kuten älypuhelin, älypuhelin tai älypuhelin – ei harhauta sinua harjoituksen parista. Toivottavasti innostut kokeilemaan!   Koen kuuluvani kirjoittajiin, joiden mielikuvitus ei oikein pelaa. Kun kirjoitan novellia tai muuta proosatekstiä, en oikeastaan näe paljon mitään. Ilmaisen kaiken niukimman kautta, ja jos minulla joitain vahvuuksia kirjoittajana onkin, ne eivät perustu rikkaan ja todentuntuisen maailman sekä moniulotteisten henkilöiden loihtimiseen lukijan silmien eteen.  Minulle henkilöni toimintoineen ja tapahtumapaikkani näyttäytyvät paksun sumun läpi. En tiedä, minkävärinen paita päähenkilölläni on, enkä välttämättä edes sitä, mikä vuodenaika kulloinkin on kyseessä. En haista auringonlämmittämää linoleumlattiaa tai hahmota kuinka kukin henkilöistäni kävelee ja elehtii. Yleensä minun täytyy suurella vaivalla kaivaa esiin jokainen havainnollistava detalji. Kuvitella väkisin. Suuri virhe olisi ajatella, ettei kirjoittajan tästä syystä kannattaisi kirjoittaa. Teksti voi olla hyvää tuhannella tavalla, joista todentuntuisen ja aistivoimaisen maailman piirtäminen lukijan mieleen on vain yksi. Sanomattakin selvää, että pelkkä huolellisesti muotoiltu lause tai tarkkanäköinen havainto voi olla havahduttavaa kirjallisuutta. Silti: Kuvittelemista kannattaa harjoitella. Ei pelkästään siksi, että fiktiivisen maailman täysinäinen kokeminen on yksinkertaisesti palkitsevaa – ja myönnettäköön: monien mielestä kirjallisuuden suola – vaan siitäkin syystä, että usein henkilöt, heidän toimensa ja sanomisensa, muuttuvat kirjoittajankin mielessä sitä todellisimmiksi, mitä todemmalta maailma heidän ympärillään näyttää. Stuart Spencerin Playwright's Guidebook on näytelmänkirjoitusopas, jossa Spencer käy riemastuttavan analyyttisesti ja toisaalta kädestäpitävän empaattisesti läpi näytelmänkirjoittamisen perusteet. Spencerin kirja on myös täynnä mainioita harjoituksia, joista itselleni parhaiten toimivat impulssiharjoitukset. Ideana on, että Spencer tarjoaa harjoituksen tekijälle valmiin kuvan ja asetelman, jonka pohjalta kirjoittaja alkaa kirjoittaa kohtausta. Hänen ei siis tarvitse kuvitella itse. Spencer tarjoilee kirjoittajalle viipaleen kuvitteellista todellisuutta, joka toimii impulssina kirjoitusharjoituksen tekijälle. Impulssiharjoitukset muistuttavat kuvittelun voimasta, ja toisaalta siitäkin, että alkuasetelma on vain alkuasetelma – usein kirjoittaja lähtee tekstin kanssa omille poluilleen ja tekee maailmasta omansa, kunhan joku auttaa alkuun.  Kirjoittaja huomaa osaavansa kuvitella itsekin. Oletko valmis kokeilemaan? (Muistutus jälleen: varaathan harjoituksen tekemiselle aikaa vähintään puolesta tunnista tuntiin rauhallista, keskeytyksetöntä aikaa.) Seuraavassa tarjoan sinulle erään kuvitteellisen tilanteen. Tehtäväsi on lukea se huolellisesti kerran, ja sitten välittömästi aloittaa kirjoittaminen. Kuvailemani tilanteen on tarkoitus toimia vain sytykkeenä, sinun ei tarvitse hirttäytyä yksityiskohtiin. Teet harjoituksen vain itseäsi varten. Voit kirjoittaa novellimaisen kohtauksen tai näytelmäkohtauksen, miten vain haluat. Tärkeintä on, ettet lopeta kirjoittamista ennen kuin sinusta tuntuu, että kohtaus on päättynyt, että olet imenyt sen mahdollisuudet tyhjiin. Vielä viimeinen vinkki: kirjoittamisessa voi auttaa, että pidät muutaman minuutin rauhoittumishetken ennen kuvauksen lukemista. Näin annat ajatuksillesi hetken rauhoittua, puhdistua kirjoittamista varten. Esimerkiksi juuri nyt voit sulkea puhelimesi, kytkeä netin pois päältä ja sulkea silmäsi muutamaksi minuutiksi. Sitten mennään: 

Tavallinen huone vanhusten hoivakodissa pienessä keskisuomalaisessa kunnassa. Helteinen elokuinen päivä, melkein kolmekymmentä astetta lämmintä. Pienessä huoneessa on kaksi sairaalasänkyä, joita erottaa vain hoitajan mentävä välimatka. Ikkuna on auki, ja sen läpi näkyy aurinkoinen piha ja kauempana tyhjillään oleva lastentarhan leikkikenttä, joka on tyhjillään. Pieni tuulenvire heiluttaa tummansinistä verhoa. Vessan ovi on raollaan, sieltä kuuluu särisevän sähkövalon ääni. Huoneessa on kaksi sänkyä, joista toinen on tyhjä ja toisessa vanha nainen katsoo televisiota. Selkänoja on nostettu pystyasentoon. Televisiosta, jonka äänenvoimakkuus on valtavan kovalla, tulee tosi-tv-ohjelma Selviytyjät. Jaksossa on juuri alkamassa loppuhuipennus, jossa selviytyjät äänestävät keskuudestaan ulos yhden henkilön. Televisiota katseleva vanha nainen pitää käsiään tiukasti yhdessä sylissään niin, että ne piilottavat sisälleen jotain, jota emme näe. Noin 16-vuotias tyttö, Elina, ilmestyy hiljaa ovensuuhun. Elinan selässä on iso oranssi rinkka. Elina huomaa käsidesin annostelijan ovenpielessä, painaa nestettä käsiinsä ja hieroo niitä yhteen. Sitten hän koputtaa varovasti rystysillään avonaiseen oveen. Vanha nainen ei näytä huomaavan koputusta. Televisio pauhaa. Mitä Elina sanoo? Mitä sitten tapahtuu?

Erkka Mykkänen

5.5.2017