Tarmo Poussu | Rakkautta rasismin varjossa

Rakkautta rasismin varjossa

Moonlightilla parhaan elokuvan Oscarin pari vuotta sitten napannut ohjaaja Barry Jenkins palaa James Baldwinin romaaniin pohjautuvalla elokuvalla If Beale Street Could Talk. Nuoresta rakkaudesta rasismin leimaamassa yhteiskunnassa kertova draama vahvistaa Jenkisin tämän hetken kiinnostavimmaksi mustaksi amerikkalaisohjaajaksi. Sorry, Spike Lee.

Tarmo Poussu

2/1/2019

If Beale Street Could Talk pohjautuu Baldwinin samannimiseen, vuonna 1974 julkaistuun romaaniin, joka on suomennettu nimellä Jos tämä katu osaisi puhua. Elokuvan, kuten romaaninkin, tarina sijoittuu 1970-luvun alun Harlemiin, New Yorkin mustien kansoittamaan kaupunginosaan. Sen päähenkilö ja kertoja on 19-vuotias Tish (KiKi Layne), joka seurustelee vähän vanhemman lapsuudenystävänsä Fonnyn (Stephan James) kanssa.
Elokuvan kerronta vuorottelee kahdella aikatasolla, jotka erottaa toisistaan tarinan keskeinen vedenjakaja: Fonnyn pidätys ja vangitseminen rikoksesta, jota hän ei ole tehnyt. Yhtäältä näemme, miten Fonny ja Tish rakastuvat, viettävät ensimmäisen yhteisen yönsä ja etsivät vuokra-asuntoa. Näiden enimmäkseen onnellisten vaiheiden ylle heittää synkän varjonsa vähän myöhempään aikaan sijoittuvat jaksot, joissa raskaana oleva Tish yrittää perheensä tuella saada Fonnyn vapaaksi ennen heidän yhteisen lapsensa syntymää.
Fonnyn syyttömyys rikokseen kerrotaan katsojalle heti alussa eikä sitä missään vaiheessa kyseenalaisteta. Sen sijaan rikos, josta häntä syytetään sekä syytteeseen johtaneet olosuhteet paljastuvat vasta vähitellen. If Beale Street Could Talk ei ole rikosjännäri eikä oikeusdraama, vaan kertomus rakkauden elinmahdollisuuksista rasismin myrkyttämässä yhteiskunnassa.
﻿
Jenkinsin uutuus on täynnä samaa sykähdyttävää tunnevoimaa kuin pari vuotta sitten ihastuttanut ja kolmella Oscarilla palkittu Moonlight. Tishin ja Fonnyn välinen rakkaus välittyy elokuvasta niin puhtaana ja voimakkaana, että heitä katsoessaan tuntee itsekin leijuvansa kuin ensirakkauden huumassa. Parin ensimmäistä yhteistä yötä kuvaava jakso on fyysisestä pidättyvyydestään huolimatta sensuaalisimpia valkokankaalla vuosikausiin nähtyjä kohtauksia.
Yhtä koskettavasti Jenkins kuvaa rakkauden yhdistämää perhettä - ja myös sen vastakohtaa. Elokuvan parhaita jaksoja on pitkä kohtaus, jossa Tishin vanhemmat kutsuvat kotiinsa Fonnyn perheen kertoakseen näille tyttärensä raskaudesta. Fonnyn kiihkouskovaisen äidin tuomitseva suhtautuminen avioliiton ulkopuoliseen raskauteen kääntää juhlahetken katastrofiksi, mutta yllättävästä tilanteesta kasvaa dramaattisuudessaankin herkullisen hauska yhteenotto.
Elokuvan toinen pääteema on amerikkalaiseen yhteiskuntaan pesiytynyt rasismi ja siitä sikiävä epäoikeudenmukaisuus. Jenkins käsittelee aihetta selvänäköisesti, mutta sensationalismiin sortumatta. Elokuvassa ei ole yhtään kohtausta, jossa musta henkilö joutuisi rasistisen väkivallan kohteeksi. Sellaista ei tarvita, sillä jakso, jossa Fonny keskustelee vankilasta vapautuneen ystävänsä kanssa, kertoo asiasta kaiken olennaisen.
﻿
KiKi Layne ja Stephan James ovat erinomaisia elokuvan pääosissa, kuten on myös Tishin äitiä esittävä Regina King, joka sai väkevästä tulkinnastaan naissivuosan Oscar-ehdokkuuden. Elokuvan muut Oscar-ehdokkuutta tulivat sovitetusta käsikirjoituksesta ja musiikista.
Nicholas Britellin pehmeä, jousivoittoinen musiikki antaa elokuvalle utuisen, miltei unenomaisen pohjavireen, jota Miles Davisin, John Coltranen ja Nina Simonen levyiltä poimitut otteet täydentävät. Yhtä ratkaisevasti elokuvan kohottavaan, koko maailman vääryyksiä rakkauden voimalla uhmaavaan tunnelmaan vaikuttaa James Laxtonin taidokkaan kuvauksen lämpimät värisävyt ja näyttelijöitä hellästi hyväilevät kamera-ajot.
Jenkinsin käsikirjoitus on pääosin uskollinen Baldwinin romaanille. Selkein poikkeus on elokuvan lopetus, joka tuntuu vähän äkkinäiseltä ja jättää turhan monta kysymystä avoimeksi. Ilman tätä horjahdusta If Beale Street Could Talk olisi lähes rikkeetön elokuvahelmi. Kuluvan vuoden huippuja se on joka tapauksessa.