Asennemonivammainen Suomi
Pasi Sillanpää
12/12/2017
Suomalaiset ovat tutkimuksenkin mukaan maailman vähiten empaattinen kansa ja se kyllä näkyy. Olemme keskittyneet niin paljon omiin asioihimme, että jätämme mieluusti kaikki maailman vähänkään ylimääräistä vaivaa aiheuttavat ongelmat muiden hoidettaviksi. Nyky-yhteiskunnan suurin vitsaus on totaalinen kyvyttömyys ja haluttomuus ymmärtää muuta kuin omaa maailmankuvaa.
Meillä on paljon puhuttu kuplautumisesta. Monet pitävät sitä vitsinä. Valitettavasti ne, jotka pitävät sitä vitsinä, taitavat olla tietämättömiä tai kertakaikkisen tyhmiä.
Olin pari viikkoa sitten kuuntelemassa, kun yliopiston professori kertoi ihan tutkimukseenkin nojaten, että edellisissä eduskuntavaaleissa useampi puolue loi ympärilleen kuplan, jossa keskustelu käytiin vain omien kesken. Sama koskee yhteiskuntaa yleisemminkin. Me haemme tietoa, joka vahvistaa omaa maailmankuvaamme ja mitä enemmän haemme sellaista tietoa, sitä varmemmin meille tulee vain ja ainoastaan sellaista tietoa.
Ennen pitkää luulemme, että meidän oma maailmankuvamme on punnitumpi kuin niiden, jotka esittävät muita näkemyksiä.
Lopulta olemme tilanteessa, jossa uudistushenkiset puhuvat lähinnä vain uudistushenkisten kanssa, koska hitaammilla on heihin nähden negatiivinen aura tai heistä tulee niin kielteiset vibat, että pöhinästäkin tulee köhinää. Samalla uudistushenkiset lähtevät helposti siitä, että uudistumiseen liittyvät negatiiviset asiat voi vain unohtaa. Kyllä aika korjaa.
Konservatiivit taas muistelevat omassa kuplassaan niitä lapsuuden mukavia iltoja, kun äiti ja isä sattuivat olemaan yhtä aikaa kotona ja siellä oli tuoretta pullaa ja lasillinen maitoa. Heidän maailmassaan kaikki mikä oli lapsena mukavaa, tekisi elämästä tänäänkin mukavaa.
Yhdestä asiasta uudistushenkiset ja konservatiivit ovat sentään yhtä mieltä. Molempien mielestä heidän oma näkemyksensä on enemmän oikeassa kuin toisen.
Minusta Suomi on muuten ihan mukava maa, mutta täällä on kaikissa sosiaaliryhmissä tasapuolisen paljon asennevammaisuutta ja kyvyttömyyttä edes välittää toisen viiteryhmän ajatuksista. Olemme minä minä minä maa, jossa oikeellisuutta ja vääryyttä perustellaan samalla tavalla. Vahingonilo on yhteisesti jaettu tunne ja siihen kykenevät kaikki yhtä tasapuolisesti.
Mikä meitä suomalaisia oikein vaivaa? Mikä ihmeen pakko on käydä keskustelua, jossa huudellaan kuin keskenkasvuiset teinit kiven takaa? Heitellään kivillä, mutta pysytään samalla niin kauana, että kummankaan puolen kivi ei lennä perille?
Suoraan sanottuna, meistä on tullut aika raukkamainen kansa, koska emme osaa keskustella rakentavasti kuin kaltaistemme kanssa ja keskitymme vain ilkkumaan ja löytämään virheitä toisistamme. Ihan mikä tahansa mikä liikkuu, käy haukuttavaksi.
Olemme niin pahuksen surkimuksia, ettei pahemmasta väliä.
Haluan että suututte. Haluan että suututte omasta ajattelustanne niin paljon, että haluatte tehdä asialle jotakin.
Ei peijakas voi olla niin, että iltapäivälehtien luetuimmat ovat elämän kiinnostavimmat. Emme me nyt sentään mikään lobotomian läpikäynyt kansa ole.
Meillä olisi erinomaiset eväät luoda kaikki sosiaali- ja kulttuuriryhmät ylittävä dialogi. Mutta tahtoa puuttuu. Sitä puuttuu niin fiksuilta kuin imbesilleiltäkin.
Nyt vuoden lähentyessä loppuaan, olisi hyvä hetki tehdä uudenvuodenlupaus. Tiedän että se kestää yleensä korkeintaan kuukauden, mutta se kuukausi voisi olla jo riittävän pitkä aika käynnistää hedelmällisempää keskustelua.
Rakastan teitä kaikkia, mutta vihaan sitä, että teidän on niin usein pakko leikkiä tyhmempää kuin oikeasti olette.
Luvataanko harjoitella enemmän empatiaa? Eli toistemme ymmärtämistä? Ihan sellaista ymmärtämistä, jossa ymmärretään miltä toisesta oikeasti tuntuu. Se voisi auttaa meitä loikkaamaan ihan uudelle tasolle.
On niin rasittavaa olla vihainen, että en jaksaisi enää toista kertaa olla.
Lupaattehan ainakin yrittää?
Pasi Sillanpää
12/12/2017
