Isäni opetti minut juomaan grappaa
Grappa on italialaisten paloöljyn hajuinen, ilkeä viina. Kulinaristin asenteella siitäkin voi oppia pitämään.
Meri Eskola
12.5.2017
Viimeisimmän avioeronsa jälkeen arkkitehti-isäni söi vähintään yhden aterian päivittäin ravintolassa, elämänsä viimeiset 20 vuotta. Hän oli suuri kulinaristi, joka opetti tyttärelleen, että vahvoilla jalojuomilla on tyypillinen luonteenlaatunsa, jota on syytä kunnioittaa.
Isän mielestä hienot brandyt, kuten kolmen tähden Jaloviina tai seitsemän tähden Metaxa, olivat hulluutta. Brandyn luonne on erilainen kuin konjakin, karkeampi ja omalla tavallaan kiinnostavampi. Hajuvesimäinen, konjakin korkeuksiin tavoitteleva teennäinen brandy on kuin riikinkukko ilman sulkia.
Isäni joi aterian päätteeksi konjakin sijaan mielellään calvadosia tai vaikkapa Torres kymppiä. Minun lempijuomakseni kehkeytyi leikattu konjakki, suomalainen Jaloviina. Aina yhden tähden – lankoni pitää nykyään keittiössään minulle pulloa varalta, muiden kastikeainesten joukossa.
Italialaiseen, viininvalmistuksen puristusjäämistä tehtävään rajuun grappaviinaan isäni tutustui jollain Italian-matkallaan muinaisella 1990-luvulla. Kotimaassa hän ryhtyi innolla tutkimaan eri grappalaatuja asiaan vihkiytyneiden helsinkiläisten baarimikkojen kanssa ja yritti vakuuttaa saunakerhonsa muut arvokkaat herrasmiehet juoman perustellusta olemassaolosta.
Jaloon konjakkiiin tottuneet herrat kakivat aikansa. Ilmeisesti vastarinta taittui lopulta, sillä eräänä päivänä isäni soitti riemuissaan: "Nyt me olemme keksineet sen! Miltä grappa maistuu ja tuoksuu. Täsmällinen adjektiivi on suohauta."
Viime syyskuussa kävelin Gardajärvellä hotelli Grand Hotel Gardone Rivieran terassibaariin raskaan illallisen jälkeen ja pyysin tutulta baarimikolta digestiiviä vatsan avuksi ruoan sulatteluun. Puhe kääntyi grappaan, ja livreemikko ehdotti Suomessakin myytävää Noninoa.
Meri Eskola
12.5.2017
