Get Out

Ensi-ilta: 5.5.2017

Kauhu

Ohjaus: Jordan Peele

Pääosissa: Daniel Kaluuya, Allison Williams, Catherine Keener, Bradley Whitford

Pituus: 104 minuuttia



Ikäraja: K16

Jordan Peelen nollabudjetilla ohjaama esikoinen Get Out on psykologista kauhua parhaimmillaan. Alkuasetelma on sama kuin Stanley Kramerin vuonna 1967 ensi-iltansa saaneessa yhteiskunnallisesti kantaaottavassa draamassa Arvaa kuka tulee päivälliselle. Siinä Katharine Hepburnin ja Spencer Tracyn näyttelemät appivanhemmat järkyttyvät, kun heidän tyttärensä tuo päivällisvieraaksi Sidney Poitierin tulkitseman afroamerikkalaisen miesystävänsä. Tähän juonelliset yhtymäkohdat loppuvatkin. Get Outin afroamerikkalaista vävykokelasta Chris (Daniel Kaluuya) odottavat liberaalit appivanhemmat. Aivokirurgi-isä (Bradley Whitford) kehuu äänestäneensä Obamaa ja psykiatriäiti (Catherine Keener) haluaa parantaa sulhon lapsuuden traumat. Sydämellisestä vastaanotosta huolimatta Chris epäilee, ettei kaikki ole kohdallaan. Ovatko epäilyt pelkkää paranoiaa? Se olisi sinänsä ymmärrettävää, koska Chris on muiden afroamerikkalaisten tapaan saanut kärsiä rasismista koko elämänsä ajan.

Get Out on poiminut vaikutteita psykologisen kauhun klassikoilta. Ensimmäisenä tulevat mieleen Roman Polanskin kultakauden työt, erityisesti vuonna 1968 ilmestynyt Rosemaryn painajainen. Siinä raskaana oleva vaimo (Mia Farrow) saa huomata, etteivät hänen miehensä ja tämän ystävät olekaan sitä, miltä päällisin puolin vaikuttavat. Toinen ilmeinen esikuva on Bryan Forbesin vuonna 1975 ohjaama Stepfordin naiset. Leffassa tuore vaimo alkaa ihmetellä, miksi naapuruston naiset ovat niin täydellisiä. Loppuratkaisuun on otettu reippaasti lainaa tuoreemmasta, aikanaan olankohautuksilla ohitetusta kauhuelokuvasta Skeleton Key, jonka Iain Softley ohjasi vuonna 2005. Siinä sairaanhoitaja (Kate Hudson) pestautuu Syvään etelään hoitamaan ahdistunutta vanhusta (John Hurt) ja alkaa epäillä, että kartanossa tapahtuu kummia.



Vaikka Get Out lainaakin useammaltakin elokuvalta, se seisoo täysin omilla jaloillaan. Leffaa voi katsoa monella tavalla. Rasistit voisivat tulkita sen Mustien panttereiden pamfletteja ahmineen harhaiseksi näyksi. Se on satiiri tai metafora afroamerikkailaisten kohtelusta Trumpin Yhdysvalloissa. Ja tietysti kannanotto Black Lives Matter -liikkeeseen. Ennen kaikkea se on kuitenkin älykäs ja kunnianhimoinen kauhuelokuva, joka ei vain tyydy säikäyttelemään, vaan tarjoaa myös ajateltavaa. Itse olen elokuvan nähtyäni katsellut siivoojiamme ja muissa hommissa minimipalkkaa nauttivia maahanmuuttajiamme hieman eri perspektiivistä. Olemme ulkoistaneet heille työt, jotka eivät sovi meidän arvollemme. Harva kauhuelokuva jää näin mieleen resonoimaan.