Mitä mahtuu miehen ulkopuolelle yhteiskunnassamme, ajattelussamme ja arvostuksissamme? Yhä hämmentävän vähän, vaikka eletään 2020-lukua. Olen viime viikkoina törmännyt ihmettelyyn asti miesten mukaan määriteltyyn maailmaamme. Pari sattumusta on saanut huokaamaan pitkää matkaa, joka ihmiskunnalla on vielä kuljettavana kohti tasa-arvoa.

Juutuin pari iltaa sitten katsomaan jalkapallon EM-kisojen ottelua Suomi-Espanja. Oli niin koukuttavaa, että saunanlämmitys lykkääntyi tunnilla. Poninhännät vain heiluivat, kun pelaajat siirtelivät tyylikkäästi palloa toinen toiselle, kävivät tiukkoja kaksinkamppailuja tai laukoivat raudanlujia vetoja kohti maalia. Suomi kärsi tappion, mutta kannatti katsoa!

Poninhännät? Kyse oli naisten jalkapallon EM-kisoista, jotka Yle hienosti televisioi kokonaan lähiviikkojen ajan. Yle myös täydentää pelejä kiinnostavilla asiantuntijakeskusteluilla ja inserteillä peleistä ja pelaajista. Suosittelen!

Eipä ole naisten jalkapalloa näkynyt miesten rinnalla. En puhu televisioinnista, vaan arvostuksesta, jota näkyvyys toki heijastelee. Tiesitkö, että Englannin jalkapalloliitto kielsi lajin naisilta vuonna 1921? Perusteluna oli lajin sopimattomuus naisille. Suomen Palloliiton sivuilla olevan tekstin mukaan taustalla piili naisfutiksen liiallinen suosio sinä aikana, kun miehet olivat rintamalla sodassa. Kielto kumottiin Englannissa vasta vuonna 1971, eli naisjalkapallo potkaistiin Euroopassa käytännössä liikkeelle vasta 50 vuotta sitten. 

Samana vuonna alkoi myös Suomessa naisten kilpailutoiminta ja maajoukkue perustettiin pari vuotta myöhemmin. Silti kehitys on ollut meillä hidasta ja naisfutiksen arvostus näihin päiviin asti vaatimatonta.  Wikipediassa kohdassa “Suomen jalkapallon historia” naisille on omistettu yhteensä viisi riviä kahdessa eri kohtaa - toisessa kaksi riviä (“Naisten Suomen Cup alkaa”), toisessa kolme (“Naisten jalkapallo”). Palloliitto yltää parempaan. Sen nettisivuilla kerrataan naisjalkapallon historiaa monisanaisemmin ja muistetaan mm. mainita, että EM-kisoissa naisten maajoukkue, Helmarit, ehti pelata kolme kertaa ennen kuin miesten A-maajoukkue, selvisi ensimmäisiinsä 15.11.2019. Ja jälkimmäisestä Suomi meni sekaisin.…

Miten monta naistaiteilijaa tiedät?

Sata vuotta sitten jalkapallo siis kiellettiin naisilta, vaikka muuten Euroopassa elettiin suurta avoimen ajattelun aikaa. Sota oli takana ja elämästä haluttiin nauttia kaikki irti. Historiankirjoituksissa muistetaan usein mainita, että 1920-luku oli myös naisen vapautuksen aikaa. 

Miksi silti ei esimerkiksi taidehistorian listauksissa yleensä ole montaakaan - tuskin yhtään - naistaiteilijaa sadan vuoden takaa?

Tätä mietin, kun katselin häkellyttävän hienoja tauluja Pariisissa Luxembourgin museossa “Pionnières”-taidenäyttelyssä pari viikkoa sitten. Tänään (valitettavasti) viimeistä päivää auki olevaan poikkeukselliseen näyttelyyn on koottu 1920-luvun taiteen naispuolisia edelläkävijöitä Pariiisista. Esillä oli upeita, rohkeita, kauniita tauluja ja ennakkoluulotonta ajattelua.  

Näyttelyssä esillä olevalla haastelistalla ovat niin sukupuoli, ihonväri, ihmissuhteet, tapa kuvata naista taiteessa,, naisen keho. Kannattaa googlettaa vaikkapa nimiä Tamara de Lempicka, Mela Muter, Émile Charmy, Chana Orloff, Suzanne Valadon, Marie Laurencin.  Olipa voimaannuttava kokemus, kannatti jonottaa tunti sisälle! 



Naiset olivat aktiivisesti mukana ravistelemassa totuttuja ajattelutapoja alas jalustoilta ja luomassa 1900-luvun ensimmäisen puoliskon taidesuuntauksia. He eivät omana aikanaan saaneet ansaitsemaansa arvostusta ja nykyäänkin heitä näkyy yhä vähän gallerioissa, kokoelmissa ja museoissa ajan taidesuuntien edustajina. Vasta ihan viime aikoina heidän roolinsa avantgarden eteenpäinviejinä on tunnustettu. 

Niinpä, maailma on vielä kovin miesten näköinen ja miehet ovat yhä mittareita monessa. Tilaa ei tarvita vain naisille, vaan moninaisuudelle ylipäätään. 

Katsoin taas illalla EM-futista, nyt Hollanti-Ruotsi huippuottelua. Selostajat ihastelivat, miten hollantilaispelaaja Sherida Spitse on tehnyt näyttävän uran, vaikka hän on hankkinut kaksi lasta. He laskeskelivat kunnioittavasti, miten monta peliä siinä puuhassa on väkisinkin jäänyt väliin ja miten hyvä pelaaja hollantilaisnainen silti on. No, joku ehti sivistää selostajia tämän jälkeen. Lapset oli synnyttänyt Spitsen puoliso. Selostajat kiittelivät täsmennyksestä, pyytelivät anteeksi ja toinen totesikin: “Lähestymisemme oli turhan heteronormatiivinen tässä.” Hienosti paikattu, joka kertoi ymmärryksestä ja kyvystä nähdä omat vinoumat ajattelussa. 

Toinen pikku juttu vielä. EM-kisoissa on päivä toisensa jälkeen lyöty yleisöennätyksia. Silti Islanti ja Belgia kohtaavat tänään Manchester Cityn pikkuruisella kotikentällä, jonne mahtuu vain murto-osa halukkaista katsojista. Tätä on kritisoinut mm. xx sanoen, että se kertoo nasjalkapallon heikosta arvostuksesta.

Paljon hyvää tapahtuu koko ajan, mutta nämäkin episodit kertovat, miten paljon on vielä matkaa tasa-arvoon. Siihen, että näemme kaikki ihmiset ihmisinä, ei miesten jatkeena tai puutteellisina versioina miehistä. Ja myös miehenä olemisen rajat paljon laajempina. On niin kovin monta tapaa olla olemassa. Esimerkkini ovat pieniä, mutta kertovat jostain suuremmasta ja syvemmällä olevasta ajattelusta ja uskomuksista, joiden varassa elämme. Niitä kannattaisi tarkastella.

Jotkut kamppailevat matkalla kohti tasa-arvoa arvostuksesta, toiset olemassaolon oikeutuksesta. Kumpaakaan kamppailua ei pitäisi joutua käymään, koska miehisyys ei ole hyvä mittari mihinkään.