Jani Kaaro | Pieni essee tiivistymisestä

Pieni essee tiivistymisestä

Jani Kaaro

3/30/2019

Lukijoiden tuella

Kuvittelen usein oman kuolemani. Makaan sairaalasängyssä ilman tukkaa, olen heikko ja olen riutunut. Vieressäni lääkepumppu rutisee ja pudottaa solumyrkkyjä verenkiertooni. Syöpä on osa minua, joten sitä tuhoamalla tuhoan itseäni. Selviänkö tästä, en tiedä, ja kun on tarpeeksi väsynyt, ei sitä jaksa edes ajatella. Minut täyttää vain yksi ajatus: Jani, sinä tiivistyt. Olet matkalla kohti ydintä.

Muistelen pientä poikaa, joka sairasti aggressiivista luusyöpää. Pojalta oli amputoitu molemmat jalat. Toinen nilkasta, toinen polvesta. Häneltä oli amputoitu molemmat kädet. Toinen kyynärpäästä, toinen en muista mistä. En saa tuota lasta mielestäni. En saa mielestäni hänen vanhempiaan.

Jokaisen kontrollikäynnin jälkeen uusi leikkaus. Jokaisen leikkauksen jälkeen lasta on jäljellä vähemmän. Kuvittelen, miten lapsi tiivistyy; hänen olemuksensa pakkautuu koko ajan pienenevälle pinta-alalle. Sitä mukaa kun lasta on yhä vähemmän, isän ja äidin rakkautta on yhä enemmän. On kuin keittäisi jotakin kokoon ja se, mitä jää jäljelle, on rakkautta; kuin tiivistynyt rakkauden neutronitähti, jonka tiheys särkee sydämen.

Näen unen: Olen alasti ja laskeudun kylpyammeeseen. Yhtäkkiä ruumiini alkaa kuoriutua, kerros kerrokselta, kuin minusta höylättäisiin siivuja pois. Minä vähenen; hetki hetkeltä minua on vähemmän. Odotan jännittyneenä, mitä minulle tapahtuu. Tunnen, että pääsen lähemmäksi itseäni, että pian saan tietää mitä olen. Kutistun yhä pienemmäksi ja vatsani kohdalta paljastuu pallo;  pieni pallo, joka hohtaa valoa. Haluan koskettaa sitä, mutta käsistäni on jäljellä enää riekaleita. Tiedän, että tuossa pallossa on vastaus kaikkeen, mitä haluan tietää itsestäni.

Sitten herään. Olen pettynyt. Olen sama turvonnut keski-ikäinen mies kuin ennenkin; miksi minun on pitänyt kerätä maailmaa itseeni niin paljon. Kuinka monta sataa litraa keskiolutta on kulkenut lävitseni? Miksi söin sairaita broilereita grillinahkoineen kuin olisin ollut jokin kuningas? Sisäelimeni ovat mustat liian monesta drinkistä fernet brancaa. Miksi en kuunnellut, kun sanottiin, että ruumisi on temppelisi?

Käsiini on noussut ensimmäiset maksaläiskät. Silmäni tarvitsevat taas vahvemmat silmälasit enkä silti näe mikä elämässä on tärkeää. Elämän jokaisena päivä kerään ylleni uuden kerroksen kuonaa. Lakkasin kauan sitten erottamasta mikä on kuonaa ja mikä minua itseäni. Kuona pinttyy kuin tatuointi ja sen saa pois vain riisumalla ihonsa.

Joskus kauan sitten näin vanhan mustavalkoisen elokuvan, jossa oli lumppuri. Lumppuri kulki katua pitkin ja työnsi kärryä edellään. Hän huusi jotakin käheällä äänellä ja ihmiset kantoivat kärryyn rikkinäisiä vaatteita, rikkinäisiä lyhtyjä, kaikkea vanhaa ja käyttökelvotonta. Jo silloin ajattelin, että olen kulkenut elämän läpi kuin tuo lumppuri. Kerään maailmaa ympärilleni sotkuisiksi rihmoiksi.

Lapsena isän alkoholiongelma myrkytti meidät kaikki ja minä menin jollain tavalla rikki. Niinpä löysin suojapaikan metsästä; se oli pieni metsäsaareke pellon toisella puolella. Kuljin sinne niin tiheään, että pellolle tallautui polku siihen, mistä olin kävellyt.  Se oli ensimmäinen merkki, jonka jätin maailmaan.

Metsässä keräsin hyönteisiä, keräsin kasveja ja keräsin havaintoja, jotka tallensin havaintovihkoon. Se oli mahtavaa; täytin lumppurinkärryni luonnon ihmeillä, joilla puolestaan täytin oman maailmani. Kuvittelin, että joskus tuon tänne tytön, ja hän rakastuu minuun, koska tiedän kaiken niistä, jotka täällä asuvat. Ajattelin, että tietäminen on rakkautta enkä itse asiassa tiennyt, oliko näillä kahdella eroa.

Myöhemmin löysin kirjaston. Opettelin lukemaan englanninkielisiä kirjoja pienen sanakirjan avulla, ja ymmärsin, että maailmaa voi ymmärtää, Luin herkeämättä; evoluutiobiologiaa, lääketiedettä, antropologiaa, filosofiaa - kaikki oli kiinnostavaa. Lumppurinkärry kitisi hyllyväleissä ja täyttyi vanhoista ajatuksista, käytetyistä näkemyksistä ja second hand -käsityksistä. Näin elin, vuodesta toiseen, ja pyöritin itseni piiloon tiedon taakse.

Entä mikä on toimittaja? Eivätkö kaikki toimittajat ole eräänlaisia lumppureita? Keräämme elämäntarinoita, anekdootteja, tiedonpätkiä, lausuntoja, huhuja ja paljastuksia ja ompelemme ne kiinni uutisiksi ja jutuiksi, jossa totta on vain se materiaali, mistä ne on tehty.

En koskaan päässyt yliopistoon, mutta minusta tuli oma yliopistoni. Minua ei huolittu toimittajaksi yhteenkään toimitukseen, joten minusta tuli oma toimitukseni.  Kutsuin elämäntapaani sivistykseksi. Kutsuin sitä henkiseksi kasvuksi. Mutta olinko sittenkin vain paossa jotakin? Yhtenä päivänä uudet kirjat alkoivat tuntua ontoilta. Uudet ajatukset tulivat luokseni vailla kipinää?

Yhtäkkiä havahduin maailmaan, joka oli täynnä mielipiteitä – ja ihmisten riitoja mielipiteistä.  Mutta mitä ovat ohueen ilmaan heitetyt mielipiteet? Eivätkö ne ole eräänlaista tiivistymistä?

Mielipiteet ovat jotakin, mitä elämä puristaa meistä ulos – kunkin ihmisen yksilöllinen elämä. Jotakin elämästä on tiivistynyt ihmisen sisällä ja se hengitetään ulos. Mielipiteet ovat uloshengitystä. Katkera elämä tuottaa kitkerän ja vihaisen halitoosin; elämä, joka on tarjonnut lapselle rakkautta, tuottaa hengityksen, jossa tuoksuu inkivääri ja kaakao ja terveet hampaat.

Elämässä sattunut vahinko ja hyvä kiertävät maailmassa mielipiteinä ja asenteina ja painavat leiman otsaan. Oli se otsa millainen tahansa, en osaa olla ajattelematta, että se on lapsen otsa. Toisille painetaan syvät polttomerkit; toisille suojeleva tatuointi.

En tänään jaksa piitata mielipiteistä. Ovatko mielipiteet jotakin, mihin ihminen – hänen inhimillinen elämänsä, hänen historiansa ja hänen ristiriitaisuutensa – tyhjenevät kokonaan?

Muistan millaista lapsena oli mennä metsään. Koulussa oli taas muilutettu, mutta metsä riisui murheet kuin takin. Nyt on sama tunne: elämä riisuu minua ja puristaa tiiviimmäksi. Samalla tavalla kuin tarvitaan paljon rypälemehua, että saadaan yksi pullo viiniä, elämä puristaa paljosta vähän.

Lapsen sairaus, isän kuolema, rakkaudet, jotka alkavat, rakkaudet, jotka sammuvat ja rakkaudet, jotka kestävät, vaikka aiheuttavat niin paljon kipua – ne uuttavat minua. Ne kulkevat lävitseni ja uuttavat minusta pieniä kirkkaita pisaroita. Olen Alppien kuninkaan uuttamaa katkeroa; olen pisara lyijyä, jota alkemisti ei osannut muuttaa kullaksi.

Niinpä kuvittelen jälleen loppuni. Olen vanha ja kuivunut, tyhjä käärmeennahka, kiero keloutunut oksa. Elämä puristaa minua koko voimallaan ja hikoilen timantteja lakanalle. Kuolema on vain elämän työkalu, vääjäämätön puserrin, johdonmukainen ja armoton.

Vaivun uneen, jossa näen ilmassa leijuvan kirkkaan pisaran. Näen miten pisara pienenee ja pienenee. Se puristuu. Se tiivistyy. Nyt ymmärrän: näin universumi sai alkunsa. Pisara on tehty galakseista ja tähtipölystä; se on tehty siemennesteestä, kyyneleistä ja maitohampaista. Se on pian valmis räjähtämään ja räjähtäessään se luo maailman ääret; se luo pimeän aineen ja kaukaiset tähtihautomot.

Silloin tunnen, jossakin sisälläni, sykkivän ytimeni, heliuminkeveän, valmiina karkaamaan pimeään yöhön.

Oletko jo tilaaja? Kirjaudu sisään

Lue juttu loppuun

Valitse itse ohitatko maksumuurin vai tuetko toimittajan työtä

Hyväksyn tietosuojaselosteen ja käyttöehdot

Pääset heti lukemaan jutun loppuun
Saat oivaltavat tiedekolumnit sähköpostiisi ennen muita
Päätät tilausmaksusi itse, alk. vain 3,90 € / kk
Mahdollistat tiedekolumnien jatkumisen
Tuet Jani Kaaron journalistista työtä

Pääset heti lukemaan jutun loppuun
Et saa tiedekolumneja sähköpostiisi ennen muita
Et tue Jani Kaaron journalistista työtä
Et mahdollista tiedekolumnien jatkumista
Ohitat maksumuurin ja kirjaudut sisään ilmaiskäyttäjänä

Lukijoiden tuella

"Pidätkö lukemastasi? Tiedekolumnini Rapportissa ovat mahdollisia vain teidän maksavien lukijoiden ansiosta, koska kirjoitan elääkseni.

Kiitos sinulle!"

Jani Kaaro