Minua pyydettiin hiljan osallistumaan Koronan kohottamat -sometaideprojektiin. Kirjoitin sitä varten tällaisen runon, mutta en sitten ehtinytkään osallistua. Julkaisen työn nyt tässä. Se kertoo kuolemisesta.
se oli huhtikuu
kun tein kuolemaa
ja tein sitä niin hitaasti
että kevät kyllästyi katsomaan ikkunasta
ja riensi levottomana eteenpäin,
ja minulla
oli osasto tovereita täynnä
se oli kuin luokkakokous
ja me oltiin jo vanhoja
oltiin vatsallaan,
nukuttiin, nähtiin hirviöunia
eikä meillä ollut huolta
ei huolta mistään
koska kone
se hengitti puolestamme
se oli kuin ihminen,
sillä oli naama ja torso
ja jalkana pienet pyörät
ja se antoi meille putken keuhkoihin
elämänlangan,
syvälle sisimpään
isä oli putkimies,
isä tiesi putkista,
isä aina sanoi,
että tärkeintä on pumppu
pumppu saa putket elämään
kun pumppu herää
putket hyrisevät onnesta
ja vesi vaan virtaa seinien sisällä
joo isä kyllä tiesi
venttiilit ja ilmaukset
poistoputket, tuloveden,
sukitukset, liittimet
virtausmittarit, varaajan kierukat
ja takaiskuventtiilit
isä, se sai veden kulkemaan
ja se oli ollut hurjissa paikoissa
missä putket oli niin isoja
että ihminen voisi pötköttää niiden sisällä
vaikka vatsallaan,
mutta siellä virtasi
raakaa öljyä,
mustaa ja kuumaa
maapallon pumppaamosta
ja tiesi isä putkipostin
kun putki oli posteljooni
ja vei perille laskut, kirjeet,
diplomit, oikeuden päätökset
lääkkeet, kirjelmät ja kaiken mitä haluaa
tai ei halua
tai ei osaa odottaa
ja nyt makaan tässä
putki suussa
se menee syvälle sisään
sydämeen,
pääpumppaamoon
mutta missä on, isä,
se ilon helähdys
mieli on kuin särisevä loisteputki
päällä ja pois, päällä ja pois
veri on niin paksua,
mustaa ja myrkyllistä
se humisee korvissa
ja miten pumppu vaikertaakaan,
tarvitsen ilmaa
tohtori ilmatkaa minut,
onko jossain vuoto
ja mä mietin vaan, että miksi
miksi isä ei voinut
rakastaa meidän äitiä,
miksi se läksi
miksi se jätti
miksi kaiken piti mennä
niin kuin historian pahin vesivahinko
äiti aina sanoi, että isä suuteli
niin kuin soittaisi vaskisoitinta,
se sai hengen kulkemaan
mutta nyt äiti ei enää halua kuulla
millaisia röörejä se rassaa
millaisia vaseliineja käyttää
isä on mennyttä elämää
niin se on sanonut.
onkohan tällä osastolla joku muu
jonka isä on putkimies,
puhuttaisiin iseistä, oltaisiin
lapsia jälleen,
tässä hiljaisessa luokkakokouksessa,
jossa pannaan putki
syvälle ihmiseen,
niin että se osuu
pääpumppaamoon
sinne missä tekee kipeää
”mun isäin oli
putkimies
nuori niin
ja kauniskin”
loisteputki särisee…
jos nyt en enää herää
rukoilen, lähetän
hengitysputkipostia,
että taivaan isä
ei hylkäisi minua
niin kuin hylkäsi oman poikansa
vaan ottaisi luokseen
kun on lapsesta asti
ollut pumpussa jotakin,
mitä ne lääkärit sano,
että vajaa jotakin
niin kuin olisi oikeasti jäänyt
vaille jotakin
jotakin sellaista
mitä olis voinut olla
