Luin hiljattain Emily ja Amelia Nagoskin kirjaa Burnout: the secret to unlocking the stress cycle. Samaan aikaan oli somessani käynnissä monia kiivaita keskusteluja ajankohtaisista tunteita kuohuttaneista aiheista. En nyt enää muista, mitkä juuri tuon viikon aiheet olivat. Muistan vaan, että vanhasta muistista tuntui kuin olisi pitänyt olla ottamassa kantaa heti nyt, mutta en jaksanut muodostaa mielipidettä suuntaan tai toiseen.
Yhä useammin huomaan kaipaavani hidasta asioiden pohdiskelua sen sijaan, että ottaisin kantaa johonkin pinnalla olevaan keskusteluun. Asioissa tuppaa olemaan monia puolia ja niitä voisi tarkastella monesta eri näkökulmasta, mutta somealustat houkuttelevat meitä tuuttaaman nopeasti ulos vähemmän punnittuja ja yksioikoisia kannanottoja.
Nagoskien kirjassa herätteli tunteiden kuvaaminen tunneleina. Nagoskit argumentoivat, että tunteet patoutuvat kun niitä ei syystä tai toisesta käsittele loppuun, mikä puolestaan voi johtaa uupumiseen. Ylipäätään tunteet siis ovat jotain joiden läpi pitää elää. Tunnelin päässä on kyllä valoa, mutta aina sitä kohti kulkeminen ei suju vaan jää jumiin tunneliin eli tunteen valtaan.
Sosiaalinen media on rakennettu synnyttämään käyttäjässä erilaisia tunteita ja siksi monet somekeskustelut käydään tunteen vallassa eli tunnelin pimeydessä. On selvää, että ajatus ei välttämättä ole kirkkaimmillaan siinä kohtaa, mutta usein on pakko silti päästä sanomaan.
En pidä siitä, millaiseksi tulin Twitteriä käyttäessäni (sen muuttuessa X:ksi olin jo poistanut tilini kokonaan). Koukutuin siihen hetkelliseen ja petolliseen hyvänolon tunteeseen, dopamiinien ryöpsähtäessä, kun sain nasevasti näpäytettyä vastauksen jonkun twiittiin. Jäin kiihtyneenä odottamaan keskustelun jatkoa, jotta taas pääsisin näpäyttämään ja nokkeloimaan.
Jäin kiihtyneenä odottamaan keskustelun jatkoa, jotta taas pääsisin näpäyttämään ja nokkeloimaan.
Tämä dynamiikka tuntui paljon enemmän konsolipelin pelaamiselta kuin tosielämältä, vaikka jollain tasolla tiesinkin, että siellä keskustelun toisessa päässä on oikea ihminen eikä joku Super Marion arkkivihollisista.
Olen perusluonteeltani kiinnostunut ihmisistä ja utelias sitä kohtaan miten erilaiset ihmiset ajattelevat asioista ja näkevät maailman. Somenäpäyttely ei ruoki lainkaan tätä puolta itsessäni. Päinvastoin. Se saa minut ylenkatsomaan muita ja olemaan ilkeä, sekä saamaan vieläpä nautintoa tästä. Siksi en pitänyt itsestäni twiittaajana.
Tuen Särmän journalistista työtä. Pääsen heti lukemaan jutun. Jatkossa saan lempeät ajatukset suoraan sähköpostiini ennen muita. Tilaamalla myös mahdollistan juttusarjan jatkumisen.
En halua tukea Saara Särmän työtä. Ohitan maksumuurin, kirjaudun sisään, ja luen tällä kertaa ilmaiseksi.
Lukijoiden tuella
"Pidätkö lukemastasi? Kirjoittaminen on minulle työtä, joten tämä juttusarja voi jatkua maksavien lukijoiden ansiosta.
