info
Toteutunut journalismi

Jani Kaaro

Jani Kaaro

Vuoden tiedetoimittaja 2015. Avustanut vakituisesti Helsingin Sanomia, Tiede-lehteä ja Hyvä Terveys-lehteä. Nykyään kolumnistina Helsingin...

Tutustu profiiliin

Säkenöivästä voimasta: Kuinka psykedeelejä voisi käyttää lääkkeinä?

Pitkin 2000-luvun alkua David Geffenin lääketieteellisessä koulussa Kalifornian yliopistossa vieraili erikoinen kokoelma ihmisiä. Heitä oli yksitoista naista ja yksi mies, ja kaikki heistä tiesivät kuolevansa pian. Professori Charles S. Grobin johtamassa tutkimuksessa selvitettiin, olisiko kuolemalle kenraaliharjoitusta, joka lievittäisi heidän ahdistustaan.

 
Koehenkilöt vietiin kodinomaisesti sisustettuun rauhalliseen huoneeseen. Siellä he panivat pitkäkseen sängylle, laittoivat silmälaput silmilleen ja saivat annoksen hallusinogeenista psilosybiiniä. Kukin koehenkilöistä toimi omana kontrollinaan, eli toisessa sessiossa he saivat lumelääkkeeksi niasiinia, joka aiheuttaa fysiologisia reaktioita, mutta ei hallusinaatioita. 

Grobin koe sai paljon mediahuomiota. Olihan kyseessä huumeeksi luokiteltu laiton aine, joka herätti voimakkaamman mielikuvan hippikulttuurista kuin lääketieteestä. New York Times haastatteli kokeeseen osallistunutta 55-vuotiasta Pam Sakudaa, jonka syöpä oli edennyt terminaalivaiheeseen. Artikkelissa hän kertoi kokemuksestaan näin: 

Tunsin miten tunteet sisälläni kasvoivat...kuin möykky....Aloin itkeä, kaikki tuntui hyvin keskitetyltä...ja sitten se alkoi hajaantua ja aloin nähdä sen toisella tavalla...Ymmärsin, miten kaikki negatiiviset tunteet ja syyllisyys estivät minua elämästä ja nauttimasta jäljellä olevasta ajastani.” 

Johns Hopkinsin yliopistossa on ollut käynnissä samanlainen tutkimus samankaltaisella potilasaineistolla. Tässä käytettiin kuitenkin suurempaa psilosybiiniannosta kuin Grobin tutkimuksessa. Yksi osanottajista oli  48-vuotias leukemiapotilas Laurie Reamer. Hän oli ollut hoidoissa ja parantunut, mutta hänen päivänsä täytti jatkuva ahdistus ja neuroottinen itsetarkkailu sen varalta, että syöpä uusiutuisi.  

Reamer kertoo, että psilosybiinin vaikutuksen alla hänen mielensä jakautui sarjaksi erilaisia huoneita, joissa hän saattoi vaellella vapaasti. Yhdessä huoneessa hän koki isän surun, jota tämä tunsi kuullessaan tyttärensä leukemiasta. Toisessa huoneessa oli hänen äitinsä suru ja kolmannessa hänen lastensa suru. Uusissa huoneissa hän näki itsensä äitinsä, isänsä ja lastensa silmin.

Sveitsissä kuolemanpelon hoitoon on kokeiltu toista psykedeeliä, LSD:tä. Sveitsiläistutkimus sai suurta huomiota, sillä kyseessä oli ensimmäinen lääketieteellinen tutkimus LSD:llä 40 vuoteen. New York Times raportoi myös tästä tutkimuksesta ja haastatteli siihen 50-vuotiasta itävaltalaispotilasta, Peteriä, joka vielä oli elossa. Hänen mystinen kokemuksensa oli… 

"Pääosin ahdistusta muistoista, joita en ollut muistanut vuosikymmeniin. Kaikki nämä tunteet, mielipaha, tämä kuoleman pelko. Muistan, että minulla oli kylmä pitkän aikaa. Palelin, vaikka hikoilin. Se oli henkistä kylmyyttä, muisto laiminlyönnistä.” 

Tutkimusta johtanut psykiatri Peter Gasser  kertoo toisesta miespotilaasta, joka oli LSD:n vaikutuksen alaisena kokenut lentävänsä kuin lintu yhä korkeammalle. Kun hän oli päässyt riittävän korkealle, hän tapasi kuolleen isänsä. Mies oli hautonut vuosia katkeruutta isäänsä kohtaan, mutta tripin aikana katkeruus oli poissa, ja hän kykeni kohtaamaan isänsä ilman negatiivisia tunteita. Isä oli nyökännyt pojalleen, ikään kuin sanoakseen, voit tulla.  

Kuolemanpelko lievenee

Psykedeelit voivat todella toimia kuoleman kenraaliharjoituksena. Psykedeelien vaikutuksen alla ihmiset jättävät kehonsa ja tietoisuutensa. He kokevat siirtyvänsä väliaikaisesti johonkin täysin tuntemattomaan ulottuvuuteen, jossa he kohtaavat ja muistavat monia asioita elämästään. Lisäksi jotkut kokevat, että heidän elämänsä ja kuolemansa on vain yksi etappi jossakin paljon suuremmassa prosessissa.  

Tutkijat, jotka istuivat potilaidensa seurana koko hoidon ajan, kertovat, että monet potilaista itkivät ja kiemurtelivat. Kun sessio oli ohi, jotakin oli kuitenkin tapahtunut. Potilaiden ahdistus oli vähentynyt ja se pysyi alhaisena. Reamerin kuolemanpelkoa lievitti kokemusta seurannut voimakas tunne siitä, että kuolema ei ole loppu, vaan tapa siirtyä eteenpäin. Peter sanoi, että hän on ollut hoidon jälkeen tunteellisempi kuin ennen. Se ei ole ollut helppoa, kun ottaa huomioon hänen tilanteensa vakavuuden. ”On kuitenkin parempi elää kuin vain olla elossa”, hän sanoo. 

Nämä tutkimukset eivät ole ainoita, jotka puhuvat psykedeelien käyttökelpoisuudesta vakavan sairauden tai kuoleman aiheuttamassa ahdistuksessa. 1950- ja 1960 -luvuilla tutkijat Stanislav Grof, Eric Kast, Sidney Cohen ja Walter Pahnke antoivat kaikkiaan sadoille terminaalivaiheen syöpäpotilaille LSD:tä ja raportoivat samankaltaisista tuloksista. 

Psykedeelien voisi siis tässä yhteydessä sanoa olevan lähellä  proof of concept -vaihetta. Siinä lääkkeen tai hoitomenetelmän on osoitettu vastaavan aiottua käyttötarkoitustaan, eli tässä tapauksessa vähentävän kuolemaan liittyvää ahdistusta. Valitettavasti nämä vanhat tutkimukset eivät täytä moderneja standardeja – eli niitä ei ollut satunnaistettu tai sokkoutettu – minkä vuoksi tutkimuksia tehdään nyt uudestaan. 

Psykedeelien uusintakierros

Psykedeelien tutkimus on virkistynyt viime vuosina siitä limbosta, johon YK:n psykotrooppisia aineita koskeva yleissopimus sen jätti vuonna 1971. Siihen asti psykedeelejä oli tutkittu lääketieteessä paljon, ja niitä käytettiin laajalti esimerkiksi alkoholismin ja mielenterveysongelmien hoidossa. YK:n sopimuksen myötä psykedeeleistä tuli  laittomia, ja kaikki tutkimus ja hoito psykedeeleillä päättyi viimeistään siihen. 

Psykedeelien puolustajien mielestä psykedeelien lisääminen psykotrooppisten aineita koskevaan yleissopimukseen oli alun alkaenkin virhe. Sopimuksen mukaan aine voidaan lisätä listalle jos se a) aiheuttaa riippuvuutta ja b) on tarpeeksi näyttöä siitä, että ainetta väärinkäytetään tai todennäköisesti tullaan väärinkäyttämään siten, että se muodostaa kansanterveydellisen tai sosiaalisen ongelman. Norjalainen psykedeelien tutkija ja puolestapuhuja Teri Krebs sanoo, että psykedeelit eivät ole koskaan täyttäneet kumpaakaan kriteeriä. 

Tieteellisen kirjallisuuden ja tilastotietojen valossa on helppo ymmärtää, mitä Krebs tarkoittaa. Ensinnäkin, tiedeyhteisössä vallitsee laaja yksimielisyys siitä, että psykedeelit eivät aiheuta riippuvuutta. 

Toiseksi, jos psykedeelit aiheuttaisivat merkittäviä kansanterveydellisiä tai sosiaalisia ongelmia, niiden luulisi olevan näkyvimmillään Hollannissa. Siellä ihmiset ostavat vuosittain satojatuhansia annoksia psilosybiiniä laillisesti niin sanottujen ”tryffeleiden” muodossa, mutta terveysviranomaisten mukaan tämä ei ole johtanut vakaviin terveyshaittoihin eikä poliisi ole raportoinut psykedeeleihin liittyvistä järjestysongelmista. Yhdysvalloissa on arvioitu vuonna 2010 olleen 30 miljoonaa ihmistä, jotka käyttivät tai olivat joskus käyttäneet psykedeelejä, mutta vain 0,005 prosenttia ensiapukäynneistä on yhdistetty psykedeelien aiheuttamiin ongelmiin. 

Asian kääntöpuolella on kaikki se potentiaali, mitä psykedeelit sisältävät erilaisten sairauksien hoidossa. Paitsi ahdistukseen, psykedeelejä on viime vuosina kokeiltu pienissä kliinisissä tutkimuksissa sarjoittaiseen päänsärkyyn, masennukseen, pakko-oireiseen häiriöön, alkoholismiin ja opiaatti- ja nikotiiniriippuvuuteen mielenkiintoisin tuloksin. Näiden kliinisten kokeiden ulkopuolella potilaiden on kuitenkin mahdotonta saada aineita laillisesti sairautensa hoitoon, sillä ne ovat laittomia ja lääkäritkin suhtautuvat niihin epäluuloisesti. Kysymys kuuluu: jos psykedeeli voisi merkittävästi edistää jonkin sairauden hoitoa, mutta hän ei voi saada sitä lääkäriltä, mitä se merkitsee potilaan ihmisoikeuksien kannalta?

Jarkon dilemma

Tämä on kysymys, mitä Jarkko sanoo miettivänsä usein. Hän on lääkinnyt sairauttaan psykedeeleillä, koska se on käytännössä ainoa asia, mistä hän on saanut ratkaisevan avun oireisiinsa. Nyt hän sanoo kantavansa kaksoistaakkaa, joista ensimmäinen on itse sairaus ja toinen jatkuva kiinni jäämisen pelko ja sen oikeusseuraamukset. 

Jarkko sanoo muistavansa, että teini-iässä hänen silmänsä tuntui joskus vihlovan. Se ei kuitenkaan valmistanut häntä mitenkään siihen, mitä oli tulossa. Kaksikymppisenä alkoivat hurjat päänsärkykohtaukset, joilla tuntui olevan oma tarkka aikataulunsa. Ne tulivat vain keväisin ja syksyisin, alkoivat aina kello yksi yöllä ja kestivät lähes sekunnilleen 45 minuuttia. Kohtauskaudet kestivät aina 2-3 kuukautta kerrallaan, ja tuona aikana kohtauksia tuli 4-5 kertaa viikossa. 

”Pelotti mennä nukkumaan, kun tiesi, että taas ne tulevat”

Jarkolta kesti noin kymmenen vuotta, että hän sai oikean diagnoosin: sarjoittainen päänsärky. Se tunnetaan myös nimellä itsemurhapäänsärky, mikä on Jarkon mielestä erittäin sopiva termi kuvaamaan sitä, miten voimakasta kipu on. Neurologit ovat melko yksimielisiä siitä, että sarjoittainen päänsärky on päänsäryistä pahin. Jarkko kuitenkin sanoo, että hänen tapauksensa on  korkeintaan keskivaikea. Hän tietää tapauksia, joissa kohtauskaudet ovat pidempiä ja itse kohtauksia on useampia ja ne kestoltaan pidempiä. 

Sarjoittaiseen päänsärkyyn on sekä lääke- että happihoitoa. Migreenilääkkeillä voidaan katkaista yksittäinen kohtaus, mutta pidempään käytettynä ne pidentävät kohtausjaksoja. Hapen hengittäminen happipullosta katkaisee myös kohtauksen. Estolääkkeet, joilla koetetaan estää kohtausjaksoja, toimivat vaihtelevasti. 

Kun Jarkko oli kärsinyt kohtauksista jo lähes kaksikymmentä vuotta, nettiin alkoi syntyä keskustelupalstoja ja vertaistukea sarjoittaisesta päänsärystä kärsiville. Sieltä Jarkko luki, että jotkut olivat saaneet apua päänsärkyyn psykedeelisistä aineista. Keskustelupalstan kokemusten rohkaisemana Jarkko tilasi internetistä käärmeenyrtin (Turbina corymbosa) siemeniä ja kokeili niitä. Niiden sanottiin olevan hallusinogeenisiä, mutta Jarkko ei kokenut mitään sellaista. ”Tuli vain hieman paha olo, ihan kuin flunssa olisi tulossa.” 

Paha olo kesti puoli tuntia ja sitten kaikki oli kuin mitään ei olisi tapahtunut. Mutta jotakin oli tapahtunut. Päänsärky ei tullut sinä yönä. Eikä seuraavana. Eikä sitä seuraavana. Mitä ihmettä tämä oli, Jarkko mietti. Tämän kokeilun jälkeen hän sanoo tutustuneensa noin viiteenkymmeneen muuhun potilaaseen, jotka ovat saaneet merkittävän avun käärmeenyrtistä tai taikasienistä. Suuri osa heistä on päässyt päänsärystä eroon kokonaan. 

Jarkko sanoo lääkitsevänsä itseään kerran kahdessa kuukaudessa. Tavallisimmin hän käyttää taikasieniä, sillä ne ovat hänen kohdallaan helpompia käyttää kuin siemenet. Hän sanoo, ettei ole kokenut ainoatakaan päänsärkykohtausta sen jälkeen, kun hän aloitti itselääkinnän psykedeeleillä. Hän on ollut päänsärytön yli kaksi vuotta.

 Nyt Jarkko ja hänen kohtalotoverinsa keräävät rohkeutta lähestyäkseen jotakin neurologia  kertoakseen kokemuksistaan. He toivoisivat, että joku suomalainen neurologi kokeilisi näitä aineita sarjoittaista päänsärkyä sairastaville potilailleen tai laittaisi pystyyn kliinisen pilottitutkimuksen. Mutta onko heillä onnistumisen mahdollisuuksia?

Byrokratian kiemuroita

Jos lääkäri todella haluaa määrätä psilosybiiniä potilaalleen tai aloittaa kliinisen tutkimuksen psykedeeleillä, molemmat on mahdollista toteuttaa. Lääkärin on kuitenkin oltava valmis tekemään paljon pioneerityötä.

YK:n psykotrooppisia aineita koskevaan sopimukseen on kirjattu kaksi poikkeustapausta, joiden perusteella psykedeelejä saa käyttää: lääketieteellinen ja kulttuurinen käyttö. Nämä ehdot mahdollistavat sen, että lääkärit ja tutkijat voivat saada psykedeelejä joko potilaidensa käyttöön tai tutkimuksiin. Eri asia on, miten asiaa tulkitaan eri maissa. 

Jos lääkäri määräisi psilosybiiniä sarjoittaista päänsärkyä sairastavalle potilaalleen, kyseessä olisi ennakkotapaus Suomessa. Lääkärin hakemus käsiteltäisiin Lääkealan turvallisuus- ja kehittämiskeskus FIMEAssa, joka voi myöntää erityislupia lääkkeille, joilla ei ole myyntilupaa Suomessa. Tämä tapahtuisi siten, että lääkäri kirjoittaisi psilosybiinireseptin ja erityisperustelut tietylle apteekille, ja tämän jälkeen apteekki hakisi FIMEA:lta erityislupaa lääkkeen hankkimiseen. Psykedeelien kohdalla tarvittaisiin FIMEA:lta myös toinen lupa huumausaineen maahantuontia varten. 

Luvan saamisessa on kuitenkin omat kiemuransa. Lupaa hakevan lääkärin on saatava FIMEA:n asiantuntijat vakuuttuneeksi siitä, että kaikki käytettävissä olevat hoidot on kokeiltu ja että potilaan tilanne on toivoton. Suurempi käytännön ongelma on, että psilosybiiniä ei ole hyväksytty lääkkeeksi missään maassa. Lääkevirasto ei myönnä erityislupaa hankkia psilosybiinitryffeleitä tai yksittäisiä kemikaaleja, vaan laatukontrolloiduissa ja akkreditoiduissa laboratorioissa valmistettuja lääketieteellisiä tuotteita. 

Tässä kohden lääkärin mahdollisuudet alkavat olla vähissä, mutta lääkäri voi kokeilla vielä kahta reittiä. Saksalainen lääketehdas THC Pharm GmbH tuottaa psilosybiiniä, jota se myy vain  yliopistoille, sairaaloille ja laitoksille. Yhtiön tuottama psilosybiini on kallista; 100 milligrammaa maksaa 1500 euroa. Lääkäri voisi koettaa, hyväksyvätkö lääkeviraston asiantuntijat tehtaan tuotteen riittävän laadukkaaksi.

Toinen reitti on ottaa yhteyttä ulkomaisiin tutkijoihin, jotka ovat käyttäneet psilosybiiniä kliinisissä tutkimuksissa, ja koettaa saada psilosybiiniä heidän tutkimuslaitoksensa kautta. Lääkevirasto voi nimittäin myöntää erityislupia myös lääkeaineisiin, jotka ovat vasta kliinisissä kokeissa. 

Toinen tie takkuinen

Kliinisen tutkimuksen osalta byrokratia olisi toisenlainen, mutta työmäärä moninkertainen. 

Kun lääkäri ryhtyy vetämään kliinistä tutkimusta, normaalisti taustalla on lääkeyhtiö. Lääkeyhtiö järjestää rahoituksen ja hoitaa suuren osan tarvittavasta byrokratiasta, niin että johtava lääkäri voi keskittyä kliiniseen työhön. 

Psykedeelien taustalla ei ole kaupallisia toimijoita, joten lääkäri joutuisi itse etsimään rahoituksen, itse etsiä ja seuloa potilaat ja itse hoitaa lupabyrokratian. Koska psilosybiinillä ei ole missään maassa myyntilupaa ja koska se luokitellaan huumausaineeksi, tutkimuslupa käsiteltäisiin valtakunnallisessa lääketieteellisessä tutkimuseettisessä toimikunnassa TUKIJAssa sekä Lääkealan turvallisuus- ja kehittämiskeskus FIMEAssa. Kumpi tahansa voisi kaataa hankkeen. 

Suurin käytännön ongelma kliinisessäkin tutkimuksessa olisi, mistä tutkittava psykedeeli saadaan. Kliinisissä tutkimuksissa käytettävät aineet on valmistettava lääkintäviranomaisten hyväksymässä laboratoriossa tai lääketehtaassa kotimaassa tai ulkomailla.

Psykedeelien saaminen potilas- tai tutkimuskäyttöön on siis teoriassa mahdollista, mutta tie voi olla takkuinen. Ongelma ei ole niinkään psykedeelien psykedeelisyydessä, vaan siinä, että niistä ei ole missään jalostettu sellaisia lääkkeitä, joita lääkintäviranomaiset ovat tottuneet käsittelemään. Ne eivät ole lääkeyhtiöiden tuottamia; ne eivät ole käyneet läpi lääkkeiltä vaadittavia kliinisiä testejä; eikä niitä myydä samanlaisissa pakkauksissa kuin lääkkeitä. 

Jos jokin psykedeeli pääsee näiden rimojen ylitse, niiden käyttö tutkimuksessa helpottuu taianomaisesti. Suomessa on esimerkiksi viisi vuotta sitten aloitettu kliininen tutkimus hallusinogeenisen ketamiinin vaikutuksesta masennukseen. Tutkimuksen silloinen vetäjä, professori Jari Tiihonen sanoo, ettei lupaprosessiin liittynyt mitään ihmeellistä, koska kyseessä oli myyntiluvan saanut nukutusaine. Valitettavasti tutkimus jouduttiin keskeyttämään, koska siihen ei saatu potilaita.

Jarkon dilemma syvenee

Mitä tämä kaikki tarkoittaa Jarkon kannalta? Jos lääkäri lähtee hakemaan Jarkolle psilosybiiniä erikoisluvalla, kykeneekö hän vakuuttamaan FIMEA:n asiantuntijat siitä, että Jarkko on toivoton tapaus. Hänhän on vain keskivaikea tapaus. Eikö hän nyt muka tulisi toimeen lääkkeillä ja hapella? 

Jarkko sanoo kiitos ei. Lääkkeet vievät työkyvyn ja aiheuttavat masennusta, mutta päänsärkykohtaukset pysyvät. Estolääkkeiden katsotaan toimivan, jos ne vähentävät kohtauksia 50 prosentilla, mutta taikasienillä kohtaukset vähenevät tehokkaammin.

Entä jos lääkärit sanovat, että tarvitaan lisää tutkimusnäyttöä? Normaalisti kliiniset lääketutkimukset etenevät kolmen vaiheen, eli faasin, kautta. Ensimmäisessä faasissa katsotaan   lääkkeen turvallisuutta ja etsitään sopivaa annostusta. Toisessa faasissa katsotaan pienellä ja erittäin tarkoin valikoidulla ryhmällä, onko lääkkeellä odotettuja terveysvaikutuksia. Jos tulokset ovat lupaavia, siirrytään kolmanteen faasiin, jossa lääkettä testataan suurille potilasmäärille. 

Lääkärit voivat sanoa, että kaikki kliiniset tutkimukset psykedeeleillä ovat vasta ykkös- tai kakkosfaasissa. Olisi ennenaikaista ja vastuutonta lähteä määräämään mitään lääkettä, ennen kuin saadaan tuloksia kolmosfaasin tutkimuksista. Vielä parempi olisi, jos saataisiin meta-analyysejä, joissa monien keskenään vertailukelpoisten tutkimusten tulokset vedetään yhteen. 

Nyt Jarkko voi jo tuntea pientä epätoivoa. Lääkärit voivat vaatia kolmosfaasin tutkimuksia, mutta tuleeko niitä koskaan? Kolmosfaasin tutkimukset ovat kallita. Kuka ne rahoittaa, kun kaupallisia toimijoita ei ole? Kauanko niitä täytyy odottaa? Eikö yhteiskunta löydä jotakin kompromissia, jossa hän voisi saada tehokasta hoitoa sairauteensa ilman että hänen on elettävä rikollisena?

Suuri LSD -kysely

Tärkeä kysymys, johon lääkärit ja tutkijat odottavat saavansa vastauksen kolmosfaasin tutkimuksista, on turvallisuus. Lääkeviranomaisten logiikka on, että jos lääke ei ole käynyt kolmosfaasia, sen turvallisuutta ei tiedetä. Koska mikään psykedeeli – ketamiinia lukuunottamatta – ei ole käynyt kolmosfaasia, lääkärit eivät pidä niitä turvallisina. 

Voisiko psykedeelien turvallisuutta sitten arvioida muilla tavoin? Sitä on ainakin yritetty kahdessa laajassa kyselytutkimuksessa 1960-1970-luvuilla, jolloin psykedeelien käyttö oli vielä laillista. 

Ensimmäisessä tutkija Sidney Cohen lähetti kyselyn 66 amerikkalaiselle tutkijalle, jotka olivat viimeisten vuosien aikana antaneet LSD:tä tai meskaliinia potilaille hoito- tai tutkimustarkoituksessa. Heistä 44 vastasi ja kaikkiaan he olivat antaneet LSD:tä yli 25 000 annosta lähes 5000 miehellä ja naiselle. Psykiatri Nicholas Mallesonin kyselytutkimuksessa vuodelta 1971 samaa asiaa oli kyselty brittiläisillä lääkäreiltä. Kyselyyn osallistui 66 lääkäriä, jotka olivat antaneet LSD:tä noin 50 000 annosta 4303 henkilölle.

Kyselyn tulokset osoittivat, että haitallisia reaktioita oli, mutta ne olivat harvinaisia. Cohenin tutkimuksessa yleisin ongelma oli se, että koehenkilö uskoi hallusinaatioidensa olevan totta ja alkoi toimia niiden pohjalta. Toinen ongelma oli paniikki, jossa koehenkilö alkoi pelätä, että hän ei pääsisi enää koskaan pois hallusinaatioistaan. 

Itsemurhien tiheys Cohenin aineistossa oli 1:2500 potilasta. Jos henkilö oli mielenterveyspotilas, itsemurhien tiheys oli 1:800 potilasta. Terveillä henkilöillä lisääntynyttä itsemurhariskiä ei ollut. Pitkittynyt psykoottinen reaktio oli hyvin harvinainen, ja sellaisia raportoitiin vain skitsofreniapotilailta. 

Mallesonin aineistossa oli kaksi itsemurhaa ja 22 itsemurhan yritystä. Tutkijat eivät osanneet sanoa, liittyivätkö itsemurhat ja itsemurhayritykset LSD:hen, koska monet olivat yrittäneet itsemurhaa aiemminkin. Aineistosta löytyi myös 37 pitkittynyttä psykoosia. Näistä yhdeksän normalisoitui 48 tunnissa, osa jäi kroonisiksi. Krooniseksi jääneissä tapauksissa monilla oli pitkä psykoosihistoria jo valmiiksi. 

Sekä Cohen että Malleson havaitsivat, että riski huonoihin reaktioihin oli suurin tapauksissa, joissa lääkärillä tai tutkijalla oli vain vähän kokemusta LSD:stä ja jossa esivalmistelut oli tehty huonosti. He suosittelivat, että lääkäreillä olisi aina käytettävissään klooripromatsiinia, jolla hallusinaatiot voidaan katkaista. 

Näiden lukujen valossa LSD vaikutti turvalliselta ja hyvin siedetyltä lääkkeeltä. 

Mielenterveysongelmia vai ei? 

Psykedeelien turvallisuutta on tarkasteltu myös tutkimalla psykedeelien vapaa-ajankäyttäjiä. Tästä ovat tuottaneet tutkimusaineistoa edellämainittu Krebs ja hänen kollegansa Pål-Ørjan Johansen. He ovat perustaneet  EmmaSofia-nimisen säätiön edistämään asiallisen tiedon tuottamista psykedeelien lääketieteellisistä vaikutuksista ja turvallisuudesta. 

He aikovat myös aloittaa yhteistyössä norjalaisen lääketehtaan kanssa korkeatasoisen MDMA:n, eli ekstaasin, ja psilosybiinin tuotannon laillisiin tarkoituksiin. 

Vuonna 2013 Krebs ja Johansen julkaisivat PloS ONE -sarjassa 130 000 ihmisen aineistoon perustuvan  tutkimuksen, jossa etsittiin yhteyttä psykedeelien käytön ja mielenterveysongelmien välillä. Tutkimuksessa lähes 22 000 ihmistä ilmoitti käyttäneensä jotakin psykedeeliä elämänsä aikana, mutta tutkijat eivät löytäneet yhteyttä psykedeelien käytön ja minkään mielenterveysongelman välillä. 

Toisessa tutkimuksessa Krebs ja Johansen toistivat tutkimuksen uudella 135 000 ihmisen aineistolla. Vanhojen kysymysten lisäksi tässä katsottiin erityisesti psykedeelien käytön yhteyttä itsemurhariskiin. Tämä oli tärkeä kysymys, sillä 1960-luvulla psykedeelien vastustajat varoittelivat LSD:n lisäävän nimenomaisesti itsemurhia. Kuten edellinen tutkimus, tämäkään ei löytänyt yhteyttä psykedeelien käytön ja mielenterveysongelmien välillä eikä havainnut psykedeelien lisäävän itsemurhan ihannointia tai yrityksiä. 

Lähes samanaikaisesti julkaistiin Alabaman yliopiston tutkimus psykedeelien käytön ja itsemurhan yhteydestä yli 190 000 ihmisen aineistolla. Tässä havaitiin, että klassiset huumeet lisäsivät itsemurhariskiä, mutta psykedeelit vähensivät sitä.

Turvallisuusnäkökohdista kertoo sekin, että vuoden 2000 jälkeen psykedeeleillä tehtyihin lääketieteellisiin tutkimuksiin on osallistunut noin neljäsataa ihmistä ilman että vakavia haittavaikutuksia on ilmennyt. Lisäksi jos psykedeelit olisivat terveydelle kovin vaarallisia, niiden käytölle tuskin annettaisiin kulttuurisia poikkeuslupia. Tällaisen on saanut esimerkiksi Native American Church, jolla on yli 250 000 jäsentä Kanadassa, Yhdysvalloissa ja Meksikossa. Sillä on ollut  vuosikymmeniä lupa käyttää hallusinogeenista meskaliinia uskonnollisissa seremonioissaan. 

Vastuullisiin käsiin

Jos edes puolet näistä psykedeelien turvallisuutta koskevista väitteistä pitävät paikkansa, lääkärit tuskin altistavat potilastaan suureen vaaraan, jos häntä hoidetaan psykedeeleillä lyhyissä jaksoissa kontrolloiduissa olosuhteissa. Psilosybiinin kieltäminen Jarkolta turvallisuuteen vedoten tuntuisi kieltämättä kummalliselta, kun hän kerran on jo ottanut sitä pari vuotta omatoimisesti. Hän kuitenkin toivoo, että potilaat saisivat ensimmäiset hoidot valvotuissa olosuhteissa esimerkiksi sairaalassa. Hän on kuullut yhdestä pahasta kokemuksesta, jossa olisi tarvittu ammattiapua. Koska kokemus on voimakas, sen aikana voi myös nousta pintaan asioita, joista voi olla hyvä keskustella jälkeenpäin terapeutin kanssa. 

Harva psykedeelien puolustaja ajattelee, että psykedeeleihin pitäisi suhtautua keveästi tai että niiden käytön pitäisi olla vain jokaisen oma asia. Ihmiskunta on käyttänyt psykedeelejä tuhansia vuosia. Missään niiden käyttö ei ole ollut vapaata ja kenen tahansa saatavissa, vaan sitä on säädelty tabuilla ja niiden käyttö on ollut ritualisoitua. Psykedeelien ja ihmisten välillä on aina ollut shamaani, tietäjä tai jokin muu psykedeeleihin vihkiytynyt ammattriyhmä. Vanhat heimokultturit tunsivat psykedeelien voiman ja vaarat ja kunnioittivat niitä. Psykedeelien bilekäyttö on täydellinen vastakohta tällaiselle kulttuuriselle käytölle.  

Tämä vastuullisuus voisi olla hyvä lähtökohta psykedeelien asemalle myös meidän yhteiskunnassamme. Psykedeelien pitäisi olla sellaisissa käsissä, jotka osaavat käyttää niitä vastuullisesti ja jotka voivat tuottaa niillä eniten hyötyä ihmisille. Lääketiede on hyvä kandidaatti tällaiseksi portinvartijaksi. Jos se ottaisi vastuun psykedeelisestä hoidosta, se vapauttaisi Suomessakin sadat ihmiset hankkimasta aineita laittomasti. 

Teksti: Jani Kaaro 

Kirjoittaja on Vuoden tiedetoimittaja 2015

30.4.2015